Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
PRAGMATISMI JA AMERIKKALAISEN FILOSOFIAN
TRADITIO
by ORIGINAL 7.4.1989
ISBN 951-679-356-8
ISSN
0357-4105
Olemme edellä tarkastelleet eräitä niistä filosofisista suuntauksista ja traditioista, jotka pitkälti ovat muotouttaneet amerikkalaista filosofian traditiota. Tässä tutkimuksen osiossa me keskitymme lähinnä filosofeihin henkilöinä -sekä filosofioihin eräiden johtavien periaatteiden pohjalta ko.-filosofioita tarkastellen.
1800-1uvun loppupuolella alkoi Yhdysvalloissa voimakas maatalouden ja teollisuuden nousu, jossa prosessissa Yhdysvalloista muodostui teollinen suurvalta. Taloudellinen kasvu jatkui sittemmin kiihtyvällä nopeudella 1920-luvun puolella, jolloin Yhdysvalloista oli muodostunut ja muodostumassa teknis-tieteellinen supervalta. 1920-lukua on tässä progressiossa kutsuttu usein kultaiseksi vuosikymmeneksi, koska silloin teollis-taloudellisen kasvun vaikutukset alkoivat selvästi heijastua kansalaisten aineellisessa elintasossa (OTAVA, 20, pp.8064-8067, 1981).
Voimakas taloudellinen kasvu johti kuitenkin vähitellen ylituotantoon l. markkinat kyllästyivät ja työttömien määrä alkoi kohota. Tämä tuhoisa prosessi kärjityi ja huipentui Wall Streetin suuressa pörssiromahduksessa vuonna 1929, jonka tapahtuman myötä päättyi myöskin filosofian kulta-aika (OTAVA, 20, p.8067, 1981).
Kulta-ajan yhtenä indikaattorina voidaan pitää siirtolaisvirtojen vo lyymiä Yhdysvaltoihin suuntautuneessa joukkomuutossa. Maahanmuuttaneiden määrä oli korkeimmillaan vv. 1901-1910. Kulta-ajalla Yhdysvaltoihin muutti 3/5 siirtolaisten kokonaismäärästä vuosien 18201978 -välisen ajan kokonaismäärästä laskien, mikä osoittaa muuttoliikkeen voimaa (OTAVA, 20, p.8037, 1981).
Toisaalta voidaan huomioida se seikka, että teknologian edistyminen ei pysähtynyt Wall Streetin pörssiromahdukseen, eikä yleensäkään luonnontieteellinen tutkimus kokenut vakavaa takaiskua. Tämä ilmenee tavallaan mm. aktiivien tiedemiesten määrän kasvussa :Vuonna 1770 heitä oli 100; vuonna 1870 heitä oli 10 000 -ja vuonna 1970 peräti 1000 000. Tämä merkitsee sitä, että tieteen volyymi on kaksinkertaistunut joka 15 -vuosi. Kultaaika kukoistuksineen merkitsi ainoastaan sitä, että filosofia oli tuolloin ekspansiivia (J. Ziman, 1976).
Filosofian rooli ei kuitenkaan peilaudu teknologian ja luonnontieteen sisällöissä niinkään, vaan siinä, miten ihmiset ajattelevat omaa olemassaoloaan. Teknologia ja luonnontieteen saavutukset olivat tavallisen kansalaisen kannalta erilaisten, elämistä helpottavien sovellusten ilmaantumista koteihin ja työpaikoille. Tavallinen kansalainen ei osoittanut suurtakaan kiinnostusta esimerkiksi siihen, mitä olivat eksistentialismi tai naiivi realismi, vaan kiinnitti pikemminkin huomiotaan niihin erilaisiin ilmentymiin, joita silloin tällöin ilmaantui hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Kansalainen saattoi inhotaavant-gard -taidetta, realistista kirjallisuutta -ja pitää elokuvista mutta useinkaan hän ei pysähtynyt pohtimaan sitä, mistä syystä ne olivat hä.nen elämänpiiriinsä ilmaantuneet.
Realismi esimerkiksi heijastui mm. kirjallisuuden alueella, varsinkin 1900 -luvun alkupuoliskolla, jolloin eri kirjailijat pyrkivät liittämään teksteihinsä yhteiskunnallisia tendenssejä ja tarkastelemaan ilmiöitä paljaina, niinkuin ilmiöt ovat. Siirtomaakauden kirjailijat olivat käsitelleet enemmänkin seikkailullisia ja teologisesti sävyttyneitä sekä saksalaisen idealismin vaikutusta heijastelevia teemoja -kuten myöskin luonnonfilosofisia teemoja niin ikään. Voidaankin sanoa sekä siirtomaakauden -että kansakunnan itsenäistymisen ajan kirjailijain suhtautuneen todellisuuteen naiivin hyväntahtoisesti (OTAVA, 20, pp.80768078, 1981).
Maalaustaiteen alalla on havaittavissa edellisentapaista kehityskulkua. Yhdysvaltain asuttamisesta lähtien uudisasukkaat eivät tosin suhtautuneet taiteilijoihin kovinkaan myönteisesti, josta syystä osittain johtuen taiteilijat pyrkivät tekemään näköismaalauksia, joilla ei useinkaan ollut yhteyksiä ihmisanatomiaan, perspektiivisääntöihin jne. 1800-1uvun loppupuolella Yhdysvalloissa tosin ilmenee reportaasinomaista naturalismia, historiallisten tapahtumien kuvausta maalauksissa. Tärkeintä taiteessa tuntui olleen se, että kaikki saattoivat ymmärtää sitä, mitä maalauksissa pyrittiin kuvaamaan. 1800-1uvun loppupuolella niin ikään pääsi Yhdysvalloissa tosin vaikuttamaan ns. Aschan School, jonka taiteilijat olivat useimmiten aloittaneet uransa reportaasipiirtäjinä ja pyrkivät nyt kartoittamaan maalauksillaan kaupunki -ja maalaiselämän realiteetteja, käyttäen voimakasta, realistista ilmausta (OTAVA, 20, pp.8080-8082, 1981).
Eurooppalaissyntyinen avant-garde tuli Yhdysvaltoihin vuosisadan vaihteen tienoilla ja vuonna 1913 järjestettiin New Yorkissa, Bostonissa ja Chicagossa avant-gardistisen taiteen näyttelyt, jotka tunnetaan nimellä 'Armory Show'. Taide murtautui näin näköisyyden pakkopaidasta, abstraktin taiteen muodossa, kuten kubismissa-sekä unenomaisessa ekspressionismissa. Lopullisesti avant-garde asettui Yhdysvaltalaiseen taiteeseen vasta toisen maailmansodan pyörteissä, jolloin useat eurooppalaiset kuvataiteilijat asettuivat Yhdysvaltoihin asumaan paettuaan kansallissosialismin uhkaa. Kansallissosialistinen liike arvioi avantgarden lähinnä roskataiteeksi (OTAVA, 20, pp.8080-8082, 1981).
Avant-garde -taiteen ekspressionistisella, unenomaisella suuntauksella on ollut vaikutuksensa mm. projektiivisten persoonallisuustestien syntyyn ja kehitykseen -kun taas abstraktilla, matemaattisella suuntauksella on tiettyjä yhtymäkohtia loogisen positivismin filosofiseen traditioon sekä erilaisiin ko.-traditiosta versonneisiin kone-ihminen; koneyhteiskunta yms.-suuntautumiin esimerkiksi yhteiskuntatieteissä.
Avant-garde -taiteella on yhteytensä myöskin elokuvaan, joka kohosi voimakkaaksi massamediaksi kulta-ajalla. Ohjaaja Andre Brefonin 'Surrealismin manifesti, 1924' oli tässä mielessä uraauurtava. Ohjaaja Luis Bunuel teki surrealistisen kuvataiteen edustajan Salvador Dalin kanssa elokuvan 'Andalusialainen koira, ja 'Kulta-aika', joita pidetään edelleenkin elokuvan mestariteoksina. Bunuel jatkoi näiden elokuvien jälkeenkin surrealististen elokuvien ohjausta, jotka kuuluvat nekin elokuvien parhaimmistoon. Todettakoon, että Bunuelin ja Dalin yhdessä tekemät elokuvat eivät saavuttaneet yleisön varauksetonta suosiota -kantaaottavasta sävystään johtuen (OTAVA, 3, p.1056, 1981).
Elokuvanohjauksen isänä pidetään yhdysvaltalaista David Wark Griffithiä, joka ohjasi ensimmäiset elokuvansa jo vuonna 1908. Griffithin päätöissä näyttelijänä ollutta Eric von Stroheimiä pidetään myöskin elokuvakerronnan varhaisvuosien kehittäjänä. Yhdysvaltalainen Mack Sennet, joka tuli Keystone-valmistamon johtajaksi vuonna 1912, kehitti mykän elokuvan kerrontaa edelleen populaarimpaan suuntaan. Keystonen studiossa vuonna 1913 sai alkunsa Charles Chaplinin, elokuvakoomikon ja yhteiskunnallista painoa sisältäneiden elokuvien ohjaajan kulkurihahmoinen ura (OTAVA,3, p. 1056, 1981)
Kun ensimmäinen maailmansota seurannaisvaikutuksineen kavensi eurooppalaisia elokuvanteon mahdollisuuksia, siirtyi elokuvanteon painopiste Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa elokuvien valmistaminen siirtyi New Yorkista jo vuosisadan alun tietämissä Los Angelesiin. Vuonna 1919 alettiin elokuvayhtiöiden osakkeita noteerata Wall Streetin pörssissä, mikä indikoi elokuvanteon kaupallista kannattavuutta ehkä selvimmin (OTAVA, 3, p.1056, 1981).
1920 -luvun jälkipuoliskolla sai äänielokuva alkunsa -ja pian elokuva sai myöskin värit. 1930 -luku oli amerikkalaisen elokuvanteon varsinaista kulta-aikaa. Tällöin elokuvien teossa alettiin käyttää suurisuuntaisesti toteutettuja studiojärjestelyjä, tehokkaita ohjaajia ja yleisöönmeneviä teemoja. 1930 - luvulla tuotettiin toki elokuvia, joiden sanoma oli, iloisesta ilmaisullisuudestaan huolimatta, vakava mutta pääsuuntauksena oli tuottaa, suurteollisen mallin mukaisesti, tähtimyyttiin nojautuen ja jättisuhteiseen tyyliin elokuvia, joista saatu kaupallinen voitto oli suuri ja joiden elokuvien sanoma oli ko.-syistä johtuen useimmiten varsin kepeä (OTAVA, 3, p.1056, 1981).
Yhdysvaltalaisen elokuvantuotannon yleinen, vallitseva tematiikka on suuresti riippunut vallitsevista kansainvälisistä poliittisista suhdanteista -sekä sisäpoliittisista suhdanteista niin ikään.
Kun tiedetään, että taloudellisen elämän voimahahmot ja suurteollisuuden luojat, kuten Rockefeller, Garnegie, Morgan ja Ford, pyrkivät esiintymään mielellään suurina lahjoittajina ja sivistyksen suosijoina perustaessaan yliopistoja ja korkeakouluja, tukiessaan taidetta ja tiedettä jne.-alkaa amerikkalaisen filosofian kultaajan verho raottua. Ennen kyseisenlaista tukemista oli tietenkin jo olemassa arvostettuja, vanhoja yliopistoja, kuten Harward, 1636; Yale, 1710; Princenton, 1746; Columbia, 1754; Corne11, 1856 ja John Hopkinsin yliopisto, 1876, joista kaikki mainitut olivat yskityisiä yliopistoja. Valtion perustamista yliopistoista arvostetuimpia ovat mm. Californian yliopisto ja Minnesotan yliopisto (OTAVA, 20, p. 8060, 1981)
Wall Streetin pörssiromahduksen eräs vaikutus oli se, että 1930-luvun yleinen ilme oli vaisumpi edelliseen, iloiseen ja kultaiseen 20-lukuun verrattuna. Elokuvamusikaalien suosio johtuikin todennäköisesti siitä, että ihmiset halusivat paeta raadollista arkeaan. Useimat amerikkalaiset tiedemiehet näkivät, että heidän oli mahdollista päästä lamasta piankin eroon. 1930-1uvun alun kehitys johti kuitenkin joukkotyöttömyyten. Esimerkiksi vuonna 1933 Yhdysvalloissa laskettiin olevan ainakin 16 -miljoonaa työtöntä. Suuri osa tehtaista oli tällöin jo lopettanut toimintansa ja pankit sulkeneet ovensa (OTA\,A,20,p.8067,1981).
Pörssiromahduksen katsottiin johtuneen paljolti maatalouden ylituotanto-ongelmista,josta syystä Franklin D. Roosevelt,joka vuonna 1933 tuli presidentiksi,yritti poistaa lamaa siten,että farmareille maksettiin siitä,että nämä tuottaisivat vähemmän. Toisaalta Yhdysvalloissa pyrittiin järjestämään työttömyystöitä ja teollisuuden kehitystä pyrittiin ohjailemaan lainsäädäntöteitse -kuten myöskin pankkien ja osakekaupan kehitystä niin ikään.Mainittujen toimenpiteiden kokonaisuutta,jota nimitetään New Deal -ohjelmaksi, seurasi toimeenpannuksi tultuaan pisin nousukausi,joka Yhdysvalloissa on koskaan ollut,vaikka työttömyydestä ei päästykään eroon. Vuosikymmenen lopulla työttömien määrä nousi taas yli 10 -miljoonan. Vasta toisen maailmansodan puhkeaminen ja sotatarviketeollisuuden synty laskivat työttömyyden tasoa niin,että Yhdysvalloissa oli jopa puutetta työvoimasta (OTAVA,20,p.8067,1981).
Yhdysvaltain eräs tässä vielä mainitsematta jäänyt joukkomedia, jonka vaikutus javaikuttamisen tapa ovat tyypillisen amerikkalaisia,on lehdistö. Syyttä lehdistöä ei Yhdysvalloissa ole sanottu neljänneksi valtiomahdiksi. Vasta televisio on astunut uhkaamaan lehdistön valta-asemaa. Säännölliset TV-lähetykset alkoivat Yhdysvalloissa 1940 -luvun loppulla. Television uskottiin 1960-luvulla raunioittavan filmiteollisuuden mutta jo 1970 -luvulla televisio ja elokuvateollisuus saavuttivat eräänlaisen status quon toisiinsa nähden (OTAVA,20,pp.8072-8075, 1981)
Lehdistöllä oli kuitenkin kulta-ajan Amerikassa kiistämätön asema ihmisten mielipiteiden muokkaajana. Monet amerikkalaisista tiedemiehistä ja kirjailijoista ovat olleet tavalla tai toisella tekemisissä lehdistötyön kanssa, heistä mainittakoon tässä vaikkapa newtonilaisen filosofian amerikkalainen voimahahmo, Benjamin Franklin. Lehdistön kautta massat imivät amerikkalaisen unelman elementit tajuntaansa. Kulta-ajalla kenen tahansa poika saattoi tulla nimekkääksi, kansainvälisestikin arvostetuksi tutkijaksi miltei millä tahansa tieteen alueella, mitä seikkaa alettiin enenevässä määrin myös arvostaa.
Olemme edellä tarkastelleet amerikkalaisen filosofian kultaajan edellytteitä kulta-ajan päättymiseen saakka -ja osin myöskin kulta-aikaa seuranneita vuosikymmeniäkin. Tähän on olemassa perustellut syyt. 1920 -luku heijastui keskivertoamerikkalaisenkin elämään teknologian tunkeutumisena koteihin erilaisten kodinkoneiden muodossa.Vaikka kyseisellä kymmenluvulla esiintyikin erilaisia yhteiskunnallisia epäkohtia,niin kaksikymmenluvun yleisilme oli kuitenkin positiivisempi kuin sitä seuranneen kolmekymmenluvun puutteen ja laman aika. Vuodesta 1880 vuoteen 1930 voidaan amerikkalaisten elintason sanoa nousseen tasaisesti,koska kyseinen ajanjakso oli rakentamisen ja taloudellis-teollisen nousun aikaa. Kyseinen kehitys mahdollisti tavallaan filosofian kulta-ajan erilaisine muotoineen.
Vaikka filosofia ei sinänsä versokaan automaattisesti jokaisen taloudellis-teknisen nousukauden myötä -tai kukoista jokaisen mahdollisen maahanmuuttoaallon seurausvaikutuksena,niin ko.-ilmiöt ovat kuitenkin merkittävä edellyte filosofisen pohdiskelun ja teorianmuodostuksen kehittymiselle. Se,mitä tapahtui taiteen,tieteen ja filosofian piirissä kulta-ajalla,selittyy aivan yhtä suuressa määrin siitä vallinneesta vastavuoroisesta vaikuttamisesta,jota vanhan mantereen ja uuden mantereen välillä tapahtui ko.-aikana.
Tiettyjen filosofisten traditioiden vastavuoroinen vaikutus toisiinsa on ehkä sittenkin merkittävämpi tekijä uusien tuulahdusten synnylle kuin pelkät aineelliset edellytykset parhaimmillaankin voivat olla. Mikäli pelkkä aineellinen elintaso ja korkea koulutustaso niin ikään olisivat se syy,joka tuottaa omaperäistä ajattelua,niin tulisi meidän 1980 - lukumme edellytteiden samoin tuottaa omaperäisyyttä monin verroin kulta-aikaa enemmän. Millonkaan aiemmin ihmiskunnan historiassa ei ole ollut tällaista määrää harjaantuneita aivoja ja tällaisia suotuisia aineellisia edellytteitä kuin esimerkiksi Yhdysvallat kykenee tarjoamaan tiedemiehilleen ja tiedenaisilleen. Pelkästään korkeamman asteen oppilaistoksia Yhdysvalloissa on yli 3000 -kappaletta,joissa opiskelijoiden määrä on noin 12 000 OOO.Erilaisia uskontokuntia,joiden välisen kilpailun tiedetään tuottavan hedelmällisiä tuloksia,on Yhdysvalloissa pitkälle kolmattasataa kappaletta (OTAVA,20,p.8060,p.8036,1981).
Ennen kulta-ajan päättymistä Yhdysvallat ryhtyi rajoittamaan siirtolaisten määrää säätämällä 'Immigration Act' in, jossa eri maita varten asetettiin tietyt maahanmuuttokiintiöt. Sittemmin, vuonna 1976 'Immigration Act' korvattiin ns. preferenssikäytännöllä, jonka mukaan jo Yhdysvalloissa asuvien kansalaisten sukulaisilla -tai huomattavan lahjakkailla ja ammattitaitoisilla henkilöillä tai lahjakkailla pakolaisilla onetusija muihin maahan pyrkijöihin nähden. Kyseinen preferenssikäytäntö voitaisiin tulkita eräänlaiseksi aivojen maahantuonnin laillistavaksi ja siunaavaksi legitimoinniksi (OTAVA, 20, p.8037, 1981)
Yhdysvaltain siirtolaispolitiikassa tapahtui siis kulta-ajan loppupuolella kallistumista tietynkaltaiseen hyödyn Se, mitä alettiin pitää arvokkaana tiedollisella hinnä luonnontieteellis-teknologinen osaaminen ja osaamisen hyödynnettävyys. Lokakuun suuri vallankumousnähtiin uhkana, jota kasvavat siirtolaisvirrat saattoivat ulottaa vanhalta mantereelta myöskin uudelle mantereelle. Toisaalta Yhdysvallat halusi rajoittaa aasialaisperäisten siirtolaisten maahanmuuttoa 'Immigration Act' illa niin ikään. Bolsevismin pelko juontui todennäköisesti Yhdysvalloissa vaikuttaneista ammattiyhdistysliikkeistä, joista jotkut olivat lähes puhtaasti marxilaisia ja jotka järjestivät tuon tuostakin lakkoja tehtaissa ja muilla työmailla. Ammattiyhdistysten ja poliittisten puolueiden, jotka olivat marxilaisesti orientoituneita, pelättiin saavan rohkaisua Venäjän esimerkistä.
Luonnontieteellis-teknologinen asiantuntemus oli kuitenkin toivottua, koska korkeasti palkatut tutkijat ja opettajat -sekä käytännön sovellusten kehittelijät ja suunnittelijat eivät useimmiten aiheuttaneet yhteiskunnallista uhkaa. Filosofioista tuettiin realistisia, luonnontieteellisesti orientoituneita suuntauksia, joita käsittelemme seuraavassa kappaleessa. Hegeliläiset ja transkendentaaliset suuntaukset eivät nekään muodostaneet varsinaista sisäistä, poliittista uhkaa, joten niidenkin harrastamista ei katsottu kovinkaan karsaasti.
Marxismi ei siis ylipäätään saanut suurtakaan jalansijaa yliopisto-opetuksellisessa mielessä uudella mantereella. Marxismin todellisuuskäsitystä pidettiin karkeana ja dialektista metodia epätieteellisenä. Marxismin käsityksiä arvojen ja normien muodostumisesta pidettiin kankeina ja epämoraalisina niin ikään.
1.6.2.1. Frankfurtin koulukunta
Saksassa sijaitsevassa Frankfurtin instituutissa harrastettiin vv.1936-1939 sosiaalitutkimusta, joka kriittisesti marxilaisuuteen suhtautuen ja marxilaisuutta uudelleen tulkiten pyrki kehittämään vaihtoehtoista sosiaalitutkimuksen teoriaa ja käytäntöä. Myöhempi aika on leimannut Frankfurtin koulukunnan tutkimuksellisen suuntautumisen marxilaissävyiseksi. Myöhemmin Yhdysvalloissakin vaikuttaneista Frankfurtin koulukunnan kasvateista tunnetuimpia lienevät Eric Fromm, yhteiskunnallisesti suuntautunut psykoanalyytikko ja Herbert Marcuse, sovietologi ja psykoanalyyttis- yhteiskunnallisesti orientoitunut marxilaisuuden tulkitsija. Fromm on yrittänyt mm. koota sosiaalisesti relevantit sielulliset jatkuvuudet ja ideologiat yhteen paljastamalla ne juuret, jotka niiden kulkua ohjaavat , kuten esimerkiksi talouselämän liikuntojen selittäminen libidonaalisisten yllyke-tekijäin ohjaamaksi, osoittaa. Marcuse taas on tulkinnut neuvostossosialismia niin, että siinä tuotannontekijäin välisiä konflikteja ja ko.- tuotannontekijäin repressiivisiä organisaatiomuodostumia pidetään liian keskeisinä sosialismin rakentamistyössä. Marxilainen teoria ei saata Marcusen mukaan olla muuta kuin käytännön praxista ja rakennustyötä ohjaava työseloste tai suunnitelma, ei teoria sanan ankarassa mielessä (HIST. WÒRTERBUCH, 5, pp.778-779, 1980).
Marcusen sosiaalifilosofian katsotaan nojaavan suuressa määrin Hegelin filosofiaan jaolevan psykoanalyyttisesti orientoitunutta aivan yhtä suuressa määrin kuin marxilaistakin. Tämä johtunee siitä, että Marcuse katsoo ilmirakenteissa tapahtuvien yhteiskunnallisten muutosten olevan riittämättömiä tapahtumisten syiden määräämisessä -tai joihinkin päämääriin pyrkimisten todellisia motiiveja kartoitettaessa. Tässä kohden Marcuse käyttää psykoanalyyttisiä käsitteitä ja katsoo niiden kohdentuvan todellisiin yhteiskunnallisten tapahtumien syihin paljon tarkemmin kuin on laita esimerkiksi pelkkien talouselämän ilmirakenteen liikelakien kuvausten kohdalla. Juuri mainittu psykoanalyyttinen painotus antaa Marcusen kirjoituksille suuremman painoarvon positiivisessa mielessä, koska psykoanalyysistä ja sen mentaalihygienisistä sovelluksista kehkeytyi erottamaton osa amerikkalaista elämänmuotoa, josta syystä Marcusen vasemmistolaisuus oli helpommin nieltävissä myöskin amerikkalaisessa yliopistoyhteisössä. 1960-1970 -lukujen vaihteen tienoilla Marcusesta tuli kuitenkin uuden kampusten vasemmiston sankari, innokkaimpana oppilaanaan Angela Davis, joka sittemmin nimitettiin Californian yliopiston filosofian professoriksi. Marcusen yliopistouraa on varjostanut koko ajan jatkuva painostus, sillä yleistä hyväksyntää hän ei ole saavuttanut, huolimatta kaikista ansioistaan.
1.6.2.2 Fenomenologia
Fenomenologian isänä pidetään Edmund Husserlia, joka opetti ja kirjoitti Saksassa mm. Hallessa, Göttingenissä ja Freiburgissa, jossa viimeksimainitussa kaupungissa hän vietti elämänsä loppuvuodet. Husserlin 'Phenomenology', joka C.V. Solomonin kääntämänä painettiin vuonna 1927 'Encyclopaedia Britannica, Vol.XVII, pp.699702' een, vaikutti todennäköisesti tätä kautta myöskin uuden mantereen filosofiaan. Husserlin 'Ideas' painettiin New Yorkissa vuonna 1931, kääntäjänään W.R. Boyce Gibson, joten amerikkalaisella yleisöllä lienee ollut sormituntumaa Hsserlin fenomenologiaan heti kulta- ajan päättymisen jälkeen. Pragmatismin isänä tunnetun Charles Sanders Peircen tiedetään käyttäneen termiä 'phenomenology' jo vuonna 1902. Peirce tarkoitti ko.-termillä sitä, että minkä tahansa observoitavana olevan kohteen kuvauksen yhteydessä on huomioitava kaikki se, mikä edeltää 'mieltä' ts. sitä käsitystä, joka kattaa tarkasti kuvattavan kohteen merkityselliset sisältöitymät. Mieltä edeltäviä ovat mm. olemassaolevat perseptiot todellisuudeksi käsitetystä, illusoriset perseptiot koskien todellisuutta, kuvitelmat ja unet. Peircen mukaan on mahdollista kehittää kategoriosto, johon sisältyy kaikki se, joka kuvattavan merkitysmääriytymiseen liittyen sanan laajimmassa mielessä on olemassaolevaista ja olemassaolevaiseen kuuluvaa (ENCY, 6, p.135;ENCY, 4, p.97, 1967).
Vaika Peirce olikin loogikko, on hänen pyrkimyksensä mainitunlaiseen kategorioiden joukon muodostamiseen selvä: tulisi huomioida se, mikä tavanomaisessa tutkimuksellisessa asetelmassa asetetaan merkityksettömään asemaan - tai jätetään huomiotta, tai vähäarvoiseen asemaan, kuten esimerkiksi illuusiot, unet, ja kuvitelmat - mitä tulee tietämään tulemiseen. Korostamme liikaa tämänhetkisen selektioimisemme tavan validiutta -ja jätämme täten huomioimatta ne heikot vaikutukset, joita tietämisessämme esiintyy.
Husserlin metodin mukaisesti tulee kokemuksia ja havaintoja tulkita ilman, että niitä pyrittäisiin jakamaan tai redusoimaan alkutekijöihinsä kiinnittämättä huomiota kokemusten ja havaintojen eksistentiaaliseen statukseen. Ko, -status tarkoittaa sitä, että me olemme asettaneet kokemussisällöille arvopainotteisuutta niin, että pidämme joitakin kokemuksia tai havaintoja muita keskeisempinä ja joitakin ehkä tyystin merkityksettöminä. Tämä estää meitä näkemästä niitä kaikkia mahdollisia yhteyksiä, joitakokemuksellisella seikalla on muihin seikkoihin, koska me estyneinä emme näe muuta yhdenlaatuisen ilmiöpinnan yhdenlaisine suhteissa olemisen tapoineen. Kokemuksen tai ilmiön kunkinhetkinen arvopainotteisuus ei siis saata selittää kokemusta tai ilmiötä niin kuin se olisi vapaasti tarkastellen nähtynä.
Kyseinen arvopainotteisuus ei siis saisi alistaa muita, mahdollisesti tulevaisuudessa koettaviksi tulevia kokemuksia -tai jo koettuja kokemuksia niin, että ne pyrkisivät ennalta selittymään tai selittyisivät ko.-arvopainotteisuudesta käsin. Neutralisoimalla arvopainotteiset implikaatiot-ja implikoiduksi tulemiset, voidaan tavoittaa ehkä muuten tavoittamattomissa olevia ilmiöitä, joiden suhteen ollaan sokeita annetun havainnon tietynlaisessa merkityssuhteessa olemisen predeterminisoivan vaikutuksen vuoksi. Kokemuksilla ja ilmiöillä on Husserlin mukaan aina jokin hyväksytty ilmirakenne, jonka suhteen vallitsee samoin jokin hyväksytty laaduttamisen tapa.
Tällaisesta predereminisoivuudesta tulisi kuitenkin päästä eroon tiedostamalla, että koettu ja kokija muodostavat kontinuumin, joka on luonteeltaan vaihtoehtoistavasti poissulkeistava. Ihmisen tulisi keskittyä siihen, millä eritysellä tavoin hän on selektiivinen muovatessaan todeksi hyväksymäänsä tajunnansisällöiksi, sillä havaitessaan toimivansa 'väärien vaihtoehtojen kieltämisen' menetelmällä, tiedostamattaan, voi ihminen ehkä muuttaa asennettaan hyväksyvämmäksi ja produsoida näin tiedostamatonta koettavaksi, nähtäväksi -ja tajuttavaksi. Kyse on täsmälleen samankaltaisista heikkojen vaikutusten suhteen herkistymisestä, josta Peirce loogikkona puhuu.
1.6.2.3. Eksistentialismi
Eksistentialismi on individuaalisten merkitsemisten teoria, koska se asettaa jokaisen ihmisen kysymään olemassaolonsa mielekkyyttä. Eksistentialismin voidaan nähdä olevan teoria, joka soveltuu ihmiselle, joka katsoo maailman joutuneen sekaannuksen valtaan ja olevan vailla mieltä -tai olevan vailla selittävyyttä, mitä tulee yksittäisen individuaalin olemassaolemisen tarkoitukseen. Eksistentialismin suurin hahmo lienee Sõren Kierkegaard, tanskalainen teologi. Kierkegaard koetti filosofiallaan häivyttää ja mitätöidä Hegelin kehittelemän maailmanselitysmallin -ja yleensäkin osoittaa kaikki suuret systeemienrakentajat lähinnä taviksi. Kierkegaardin tarkoituksena oli filosofiallaan korostaa yksittäisen individuaalin merkittävyyttä hänen kysyessään oman olemassaolemisensa järjellisyyttä ja mieltä (Van Cleve Morris, 1966).
Kierkegaardin merkitys nähtiin kuitenkin yleisesti varsin vähäiseksi aikana, jolloin suurten systeemien luominen ulkoista maailmaa kuvaamaan oli keskeisempää ja objektiivisen, tieteellisen tietämyksen merkitys nähtiin varsin tärkeäksi. Tiedehän tuotti tietämystä ja rationalisoi inhimillistä kokemusta eksternaaliseksi koetusta maailmasta. 1800 -luvulla, jolloin systeemien oletettiin olevan todellinen avain toteen tietämykseen ja kokemuksellisuuden selittämiseen, ei yksilöllisyyttä pyrittykään keskeisenä, vaan sen merkitystä pyrittiin pikemminkin minimoimaan, koska sen katsottiin sisältävän liiallisia epävarmuustekijöitä (Van Cleve Morris, 1966).
1900-1uvulla suurten systeemien heikkoudet alkoivat kuitenkin näyttäytyä, koska niiden huomattiin olevan paikka paikoin kykenemättömiä selittämään uusia, tutkimuksellisia löydöksiä. Systeemit näyttivät irvokkailta korttitaloilta, jotka eivät kestäneet uuden todellisuuden ilmastoa. Eksistentialismista kiinnostuivat sellaiset henkilöt , kuten Martin Heidegger, Karl Jaspers -sekä Jean-Paul Sartre ynnä Albert Camus, joista kaksiviimeksimainittua tulivat suuren yleisön silmissä tunnetuiksi kirjailijoina (Van Cleve Morris, 1966).
Yhdysvalloissa eksistentialismi on liitetty milloin Pariisilaisten, parrakkaiden vasemmistolaisten nihilismiin, johon liittyi voimakasta merkitysten kieltämistä, milloin beatnikkeihin, joiden ajattelua katsotaan leimanneen negativismi yhteiskuntaan nähdenja jotka uloisella olemuksellaan, maleksiessaan Greenwich Villagen ja North Beachin kahviloissa, osoittivat tympäytyneisyyttä kaikkea kohtaan. Nämä amerikkalaisen lehdistön tulkinnat ovat vääriä ja kohteistukset osoittavat vääriin maaleihin (Van Cleve Morris, 1966).
Kuitenkin eksistentialismin perusväittämän mukaan on todella olemassa reaalinen mahdollisuus, että me elämme merkityksettömässä maailmassa, jossa ihmiselämien kulku on yhdentekevää -suuntautuipa se sitten niin tai näin. Kaikki kulttuurin saavutukset, joita ihmiset ovat luoneet, eivät todellakaan saata omata mitään arvoa, koska maailman itsensä kannalta niiden olemassaolo -tai olemattomuus, on samantekevää. Amerikkalainen, lehtiä lukeva yleisö ei jaksa millään ymmärtää sitä, että asiain tila olisi se, että maailmankaikkeus ei olisikaan ihmisen puolella -tai ylipäätään kenenkään puolella. Huikeatkin inhimilliset saavutukset olisivat tällöin lähinnä naurettavia ja ihmisten naiivi usko korkeimpaan suurinta harhaluuloa, mikäli usko rakentuisi sille olettamukselle, että jumala olisi kiinnostunut ihmisistä yksilöinä -tai ihmisten saavutuksista ylipäätään (Van Cleve Morris. 1966).
Eksistentialismi on enemmän kiinostunut erityisyyksistä kuin yleisyyksistä, joista voidaan sanoa, että ne kuuluvat yhteen ja ainoaan. Koska eksistentialismi keskittyy subjektiiviseen, sen käyttämät kuvausvälineet ovat metaforat, allegoriat ja symbolit. Eksistentialismi lähestyy ihmistä sinuna ja minuna, persoonina ja olemassaolevina, yksilöllisinä olentoina -kaikessa ainutkertaisuudessamme (Van Cleve Morris, 1966).
Eksistentialismi ulottikin vaikutuksensa amerikkalaiseen, akateemiseen keskusteluun ja ajatteluun vasta Jean-paul Sartren kirjojen ja filosofisten tutkielmien kautta. 1940-1uvun lopulla amerikkalaisista filsofeista eksistentialistisia teemoja käsittelivät mm. Paul Tillich, 1952; Ralph Harper, 1948 -ja Marjorie Grene, 1948 -sekä myöhemmin monet muutkin.
Se, mikä tekee eksistentialismista niin vaikeasti lähestyttävän, mikäli sitä pyritään tarkastelemaan loogisesti ja eksternalisoiden, on itsessään siinä, mitä eksistentialismi pyrii kuvaamaan. Toisaalta eksistentialismi ei ole mikään yhtenäinen oppirakennelma, koska ko.-filosofit ovat lähestyneet selittämiään niin monin eri keinoin. Kierkegaard käyttää ajattelunsa pohjana internaalisia eroavaisuuksia, inkonsistensseja ja kontradiktioita. Martin heidegger tulkitsee elämän tarkoitusta analysoimalla sitä, mitä on kuolema. Karl Jaspers sanoo ihmisen yltävän itse-toteutumiseen ainoastaan hahmottamalla itse luomansa maailman omimman rakenteen. Sartren mukaan ihminen saattaa saavuttaa vapauden kieltämällä jumalan olemassaolon, kun taas Kierkegaard pitää vapautumisen edellytyksenä jumalan olemassaolon tunnustamista. Kyseiset sisäiset kontradiktiot ja paradoksit muodostavatkin dilemman, jota ei saateta ratkaista perinteisellä tieteellisen todistamisen välineillä (George F. Kneller, 1958).
Toinen dilemma tuleekin esiin juuri silloin, kun yritetään käsitellä eksistentialismia objektiivisesti tai analyyttisesti, koska subjektia ei voida lähestyä ulkoapäin. Kierkegaardin uskonnollisen ajattelun rationaalisuus ei pidä yhtä tieteen metodiikkaa ja tiedonkäsittelyä ja järjestämistä ohjaavan rationaalisuuden kanssa. Tiedettä taas ei saateta ymmärtää esimerkiksi käyttämällä samankaltaista käsitteiden analyysiä kuin teologit käyttävät. Sekäuskonnollisen ajattelun -että myöskin tieteellisen ajattelun kontekstit eroavat toisistaan huomattavasti, eikä voida väittää, etteivätkö kummassakin kontekstissa esitetyt väittämät ja todistukset olisi oikeita omissa konteksteissaan ja omilla ehdoillaan (George F. Kneller, 1958).
Kolmas dilemma juontuu eksistentialismille ominaisesta introversiivisestä tutkimuksellisesta otteesta. Esimerkiksi käsitettä 'vapaus' tulkitaan niin, että sen synty on yksilötasoinen, eikä julkisuuteen tai sosiaalisiin konteksteihin liittyvää ja niistä selittyvää. Toisaalta eksistentialistit eivät ole yhteneväisiä määrittäessään niitä peruselementtejä, joilla 'vapaus'-käsite tulee määritellyksi. Myöskin tässä yhteydessä voidaan todeta, että eksternalisoimalla ei voida kuvata sentapaista internaalista hahmottamista ja todistamista, jota eksistentialistit käyttävät (George F. Kneller, 1958).
Neljäs dilemma juontuu siitä, kun yritetään kartoittaa sitä kulttuurillista miljöötä, jossa eksistentialismin tapainen ajattelu parhaiten kukoistaa ja toimii.Onhan toki havaittavissa, että sosiaalisten kriisien aikana tapahtuu syvempää itsensä tutkistelua kuin kultuurillisen stabiliteetin aikana. Kuinka sellaiset doktriinit, jotka ovat syntyneet persoonallisesti koetun kriisin tuloksena voisivat toimia stabiilissa kulttuurillisessa tilassa elävien ihmisten hyväksi, joilla ei mahdollisesti ole tarvittavia voimavaroja eksistentialistiseen introspektioon -tai edellytyksiäkään siihen, mikä johtuu tasapainotilan ajattelua predeterminisoivasta vaikutuksesta (George F. Kneller, 1958).
Viides ja viimeinen dilemma johtuu jo mainitusta metodologisesta ts. eksistentialismi ei käytä muille filosofisille systeemeille tyypillistä skematiikkaa, vaikka ne asiat, joihin eksistentialismi keskittyy ja joita se selittää, eivät saata tulla täysin kumotuiksikaan kyseisestä puutteestakaan johtuen. Ovathan eksitentialismin elämän ja kuoleman teemat lähellä meitä jokaista ja silloin tällöin meillä myöskin on kokemuksia kaiken mielettömyydestä ja tarkoituksettomuudesta. Metodologinen kirjavuus ei toisaalta ole hyväksyttävää mutta toisaalta eksistentialismin tulkinnat elämästä eivät ole kumottavissakaan, vaikkei eksistentialismi käytäkään jotakin kaikkien traditioiden hyväksymää skematiikkaa (George F. Kneller, 1958).
Em.-laisten dilemmojen kautta on edellä pyritty tavallaan kuvaasitä, mitä eksistentialismi e iole ja miten sitä ei voi lähestyä.
Kierkegaard otaksui, Kantin lailla, olemassaolon olevan ei-käsite ja ei-ominaisuus - laatuinen seikka. Kierkegaard sanookin teoksessaan 'Enten/Eller, 1843' mm:
"Se, mitä filosofit sanovat todellisuudesta, on usein yhtä suuren pettymyksen tuottavaa kuin merkki, jonka näet kaupan ikkunassa, jossa lukee: Tällä silitetään vaatteita. Mikäli veit vaatteesi silitettäväksi, koit varmaankin tulleesi petetyksi, koska siellä ei myytykään muuta kuin kyseistä merkkiä".
Olemassaolon pitäminen käsitteenä tai havaitsemisen objektina johtaisi todennäköisesti samankaltaiseen tulokseen, koska käsite ei kuvaa tavallaan mitään. Olemassaoleminen onkin jotakin, joka on tulemassa, jota ei voida ajallis-paikallistaa millään koordinaatistolla. Tahtomisellaan ihminen muovaa sen tulevaisuuden, johon ihminen voi tulla enenevässä määrin olemassaolevaksi (ENCY, 3, pp.147-148, 1967).
Kaikki ihmiset toiminnot viittaavat valintoihin implisiittisesti. Kriteerit, joiden pohjalta ihminen katsoo voivansa tehdä valintoja eksplisiittisesti, ovat nekin valittuja. Kriteerien valikoitumisella ei voida osoittaa olevan rationaalisia selityksiä. Tästä johtuu se, ettäihmisten tekemistä valinnoista ei voida antaa kausaalisuhde-selityksiä (ENCY, 3, p.149, 1967).
Ainoastaan moraalin tai uskonnon alueella ihminen saattaa asettaa ja valita vapaasti kriteerejä, joilla tulkita uskomuksia tosiksi tai valheiksi niin, että voidaan osoittaa vallinneen tiettyä valinnan vapautta. Muutoin ihmiselämässä on vain harvoja hetkiä, jolloin ihminen saattaa saada tietoa siitä, millainen ihmisluonto on. Tällaisia tilanteita, jotka saattavat olla seurausta pyrinnöksi koetustakin, ovat mm:
i ) määrittelemättömän ja kohdistumattoman pelon, jonka syytä emme tunne, jonka läsnäolon vaistoamme niin, että pelkäämme sitä, minkä ehkä tulemme seuraavassa hetkessä kohtaamaan
ii ) ahdistuminen, jonka syytä emme kykene määrittelemään mitenkään mutta jota emme kvkene poistamaankaan
iii ) kuolemisen pelko, jossa emme tiedä, mitä tulemme menettämään -emmekä sitä, mikä meitä mahdollisesti odottaa, vai odottaako ylipäätään mikään.
Kyseisenlaiset pelot ovat sellaisia, jotka liittyvät ylimenovaiheisiin, joita ihminen saattaa kokea. Määrittelemättömän ja kohdistumattoman pelon Kierkegaard tulkitsi perisynnin läheisyyden kokemiseksi, kun taas Martin heidegger näki sen aiheutuvan maailmankaikkeuden ontologisen olemisen tavan läheisyytenä. Jean-PauSartre taas näki ko.-laisen pelon olevan kokemusta sen tulevaisuuden vaikutuksesta, joka ei vielä mahdollisesti ole saanut selkeää hahmoa mutta joka tulee seuraavassa hetkessä sellaisen saamaan. Ko.-tulevaisuus ei ole vielä tehty, muotoiltu -eikä ihmisellä saata olla käsitystä siitä, mitä sen suhteen olisi tehtävä (ENCY, 3, p.149, 1967).
Tässä edelläesitetyssä ilmenee se, miksi emme voi väittää olemista käsitteellä ilmaistavissa olevaksi -tai ominaisuudeksi, joka jollakin objektilla on. Me saatamme kokea tuntemattoman pelkoa, jolla pelolla ei ole eritvistä sisältöä: Mihin tällaisesta pelosta käytetty käsite viittaisi, tulevaisuuteenko, jossa pelkäämämme läsnäoleminen tulee olemassaoloksemme? Sama pätee tahtomiseemme tai tekemiimme valintoihin, joihin olemme joutuneet mutta emme saata koskaan tietää, miten se on tapahtunut tai tapahtuu.
1.6.2.4. Rudolf Steinerin hengenfilosofia
Steinerin ajattelussa löydämme joitakin vastauksia eksistentialistien esittämiin kysymyksiin ja keinoja, joilla ihminen saattaa päästä eteenpäin maailman ymmärtämisessä.
Steiner tarkastelee käsitteellistämisen prosessia ja asettaa kysymyksen niin, että meidän tulisi tutkia sitä, mitä me saavutamme sillä, että liitämme annettua tapahtumaa kuvaamaan sen käsitteellisen vastineen, olkoonkin kyseinen vastine vaikka itse konstruoimamme ja tapahtumaan täysin kuulumaton.On ilmeistä, että havaitun tapahtuman osat suhtautuvat toisiinsa tavoin käsitteellistämisen jälkeen kuin ne olivat suhtoisiinsa, niin kuin ne koimme, ennen käsitteellistämistä. Havainto ja ajattelu liittyvät sillä tavoin toisiinsa, ettei mikään henkinen toiminta voi kehkeytyä ilman niiden synkronisoitumista. Ihhimillistä toimintaa, mikäli se kokee suuntautua haluamaansa suuntaan, tulee edeltää ajattelun, jossa toiminta- osiot ovat kytketyt niin kuin ne sitten toimintana ilmenevät (R.Steiner, 1949).
Ajatteleva henkilö ei voi katsoa samanaikaisesti ajatteluaan prosessina ja niitä kohteita, joihin ajatteleminen on kiinnittynyt ja joihin ollaan keskittyneitä tietoisesti. Aktiivinen toiminta ja toiminnan tarkastelu eivät voi olla samanaikaisesti tietoisen havainnoinnin kohteina, mikäli itse ollaan - molempiin päämääriin koskien omaa ajattelutoimintaa (R.Steiner, 1949).
Ihminen työstää käsitteitä -ja käsitteitä hieman laajempia ideoitaan, ajattelunsa avulla. Kaikkia käsitteitä ei voida saada havainnoista, koska käsitteet voidaan muotouttaa järjestelmiksi, joissa toiset käsitteet selittävät muita, alempia käsitteitä. Tärkeää tässä on se, että inhimillinen tietoisuus, joka on mahdollista ajattelun suuntautuessa ajattelijaan itseensä, on itsetietoisuutta. Itsetietoisuudesta huolimatta ja ajattelun suuntautumisesta ajattelijaan itseensä huolimatta niin ikään, emme voi ajatella ajattelun olevan jotakin, joka tapahtuu subjektin ja objektin välillä. Ajattelu on ei-subjektiivista ja ei-objektiivista siten, että se on jotakin ajattelijan ja ajatellun yläpuolella olevaa. Ajattelu on elementti, joka sekä johtaa ajattelijan itsensä ulkopuolelle -että liittää ajattelijan objektien maailmaan.Ajattelu on differentiaalista ja integroivaa, medium, jossa eriytynyt voi yhteytyä ja yhteys eriytyä (R.Steiner, 1949).
Ajattelu on ihmisessä siten, että se on valmis toimimaan ihmisen biologisen kasvun alusta saakka.mikä tarkoittaa sitä, että inhimillinen älykkyys ei synny tyhjästä. Ajattelu on ihmisessä toimintavalmiina -odottaen vain sitä kiinnekohtaa, johon se voi toiminnassaan asettua (R. Steiner, 1949).
Edellämainittu viittaa siihen, että ajattelu ei ole subjektiivista luonteeltaan niin, että jokaisen individuaalin ajattelu olisi oma itseönsä. Ajattelun käsittelemät maailmasisällöt saattavat kylläkin vaihdella yksilöstä toiseen niin, että kokemuksellisuuksien kirjot ovat eri tavoin sävyttyneet kussakin yksilöllisessä elämänkaaressa.
lhmisissä todettavissa oleva kehityksellisyys aiheuttaa sen, että ihmiset tulkitsevat eri kehitysvaiheissaan eri tavoin niitä maailmansisältöjä, joita ovat kykeneviä kulloinkin tavoittamaan. Tällöin ajattelutoiminta, joka prosessoi ja jäsentää maailmansisältöjä, joutuu havaintojensa kautta oikaisemaan havaitsemisen tapaansa. Tässä yhteydessä termi "havainto" tarkoittaa sitä, että tullaan ajattelusta, jolla maailmansisältöjä prosessoidaan, tietoisiksi. Tämäntapainen havainto-ei ole sillä tavoin puhdas, ettei se tarvitsisi selittyäkseen mitään muuta, johtuen ajattelun jäsentävästä ja koordinoivasta luonteesta (R. Steiner, 1949).
Se, mitä sanotaan havainnoksi aistimellisessa ja tavanomaisessa mielessä, on Steinerin filosofiassa kahdella tapaa selittyvä ilmiö. Se asema, jossa havaitsija on havaittavaansa nähden.on havaintokuvan matemaattista riippuvuutta. Esimerkkejä tästä ovat mm.havaintoperspektiivi, valon taittuminen tiheydeltään erilaisten massojen yhteisessä rajapinnassa jne. Se rakenne, jollainen aistimillamme, kehollamme ja niiden toiminnan tapaa säätelevällä psyykkisellä rakenteellamme on, laaduttaa mainittua matemaattisessa riippuvuussuhteessa olemisten tulkinnallisia havaintosisältöjä -kehitysasteesta riippuen. Fysikaalisilla, kemiallisilla yms.-tapahtumilla on tietty.suhteellisen vakioinen toimimisen tapansa mutta ihminen tarvitsee niiden havaitsemiseen aistimia, jotka matemaattisiin suhteisiin asettumisten kautta toimien tuottavat maailmansisältöjä tajunnan prosessoitavaksi (R. Steiner, 1949).
Aistimellisesti ihminen saa eräänlaisia havaintokuvia maailmasta, koska aistimellinen informaatio määriytyy siitä, minkälaisin aistintarakentein tieto saadaan. Aistintarakenteet prosessoivat aisti-informaatiota tietyllä tavalla, josta syystä kehitys onkin eräiltä osin sitä,että opitaan tunnistamaan aistintarakenteiden toimimisen tavat-ja tiedostetaan enenevästi niitä seikkoja, joita ei voida ko.-rakenteilla lainkaan aistia. Ihmisen on opittava tiedostamaan se erityinen tulkinnallinen ja subjektiivinen painottuneisuus, jolla hän maailmansisältöjä tulkitsee ja puntaroi, niinkuin ko.-sisällöt hänelle matemaattisten, havaintokuvain muodostuksessa vaikuttavien riippuvuussuhteiden kautta esittäytyvät (R. Steiner, 1949).
Ihminen subjektina on ikäänkuin keskellä havainto -ja ajatuskuviensa virtaa, tulkiten ja puntaroiden sitä niin kuin hänen biologis-psykologinen rakenteensa tiedostettu tila sallii tehtävän ja käsitettävän seikkoja, joita ko. -virrassa esiintyy. Kehityksensä myötä ihmiselle ilmaantuu tiettyä kykyä muuntaa aistiensa sensitiivisyyttä niin, että aiemmin periferaalisina nähdyistä aistimus-osioista tulee sentraalisia -ja päinvastoin. Ihminen hankkii myöskin joitakin muitakin keinoja, joiden avulla aistimuksia voidaan re-generoida uudenlaisiksi aistimussukupolviksi (R. Steiner, 1949).
Aistimelliset vaarinotot, joita havaintokuvien virrassa ajatuskuvia prosessoimalla käsitellään, tulevat ajattelun esineiksi siksi, että ne ajattelun avulla sidotaan toisiin ajattelun esineisiin.jotka minuuteen liitettyinä on hankittu aiemmin ja käsite-muodossa siinä säilötyt ovat. Subjekti kokee ko. -virrassa olevansa jotakin.joka omaa pysyvää luonnetta, mikä asiain tila mahdollistuu osin ajattelun toimintojen tietynmuotoisuuden ja jaettavuuden kautta -ja osin subjektin kyvystä tarkastella itseään eri tasoilla ja myöskin ajattelunsa eksternaalisiksi koettuja objekteja niin, että niiden suhde itseen näyttäytyy selkeästi (R. Steiner, 1949).
Aistimellisten vaarinottojen re-generaatiosta johtuen, jossa tapahtumassa ei ole kyse aistimusten summaamisesta niin, että saatu summauma olisi jokin merkityksellinen sisältö, vaan pikemminkin ajatushavaintojen progressiivisen prosessoinnin rinnalla tapahtuvasta havaintokuvain ohjauksesta, sensitivisoinnista ja kohteistuksesta. Havaintokuvien moneus peilautuu ja selittyy ihmisen henkisen esi-rakenteen ja sen olemassaolon mahdollistamain ideainmuodostusten kautta (R. Steiner, 1949).
Ko. -henkinen rakenne edeltää kohtaamista, jossa subjekti saa havaintokuvia objekteista, jotka hän sitten määrittää tietynlaisiksi ajatuskuvia käyttäen. Tässäkin kohden on olemassa edistyneempiä ja vähemmän edistyneitä ajatuskuvauksen tapoja, joiden taso riippuu siitä tasosta, jolla henkinen rakenne on "asettunut" subjektiin. Kohtaamisen merkitys ja yhteydet maailmantapahtumiseen, niin kuin subjekti ne käsittää, riippuvat siitä, missä määrin subjekti kykenee toisaalta määrittämään itsensä ajatellen -ja toisaalta siitä, missä määrin havaittavat oliot kyetään integroimaan maailmantapahtumiseen niin ikään. Ihminen on aina jossakin määrin rajoitettu subjektina alueeseen, joka havaitaan persoonallisuuden piiriksi mutta toisaalta ihmisessä vaikuttaa toimintoja, jotka tavallaan korkeammalta tasolta ovat määräämässä rajoittuneisuutta subjektina: Ajatteleminen ei nimittäin ole pelkästään yksilöllinen asia, koska se on jaettavissa useiden kesken -mutta toisaalta ajattelu on sikäli yksilöllinen, että se liittyy yksilölliseen kohtaamiseen, tuntemiseen ja ajatteluun, joilla kohtaamista koetaan tulkita (R. Steiner, 1949).
Tässä kohden vallitsee tilanne, jota voidaan kuvata paradoksin avulla: Meissä ihmisissä tulee esille kaikkiallinen ja universaalinen voima, jota emme kuitenkaan voi oppia tuntemaan muualla kuin maailmantapahtumisen periferiassa, itsessämme, joka rajoittaa meidän kykyämme tajuta ko. -voimaa. Tästä syystä meidän ihmisten onkin opittava tuntemaan olemuksemme ulkopuolisia voimia yleisestä maailmanolemisesta meihin ulottuvan ajattelun kautta, epäsuoralla menetelmällä (R. Steiner, 1949).
Tästä syystä me emme voi saada käsitteitämme ikäänkuin ilmiöiden ulkopuolelta, vaan ilmiöiden sisältä. Pyrkimällä hylkäämään subjekti-objekti-ymmärtämismallin ja näkemällä, että meistä katsoen ehkä irrallisiltakin näyttävät oliot ovat käsittein ilmaistavissa olevissa vuorovaikutussuhteissa jossakin maailmantapahtumisen keskusta-alueen tuntumassa, me voimme saavuttaa oikean hengenasenteen tietämistä koskien (R. Steiner, 1949).
Ajattelulla me liitämme yhteen sen, minkä olemme aistimellisen havaintokuvien erillisiksi kokemisillamme erottaneet. Ajatuskuvien prosessoinnin kautta löydämme yhteyden, intuition kautta käsitämme olevamme oikealla tiellä ja henkisellä rakenteellamme, joka alati katealueeltaan laajenee, me voimme kurkottautua yhä tietoisemmin sekä sisä-että ulkopuolisiin kohtaamisiin.
Olemme todenneet, että ihmisen oleminen maailmassa on luonteeltaan kaksinaista, mitä tulee ihmisen tapaan tajuta maailmansisältöjään ja toisaalta itseään subjektina:
i ) ihminen ei voi yhtäaikaisesti tarkastella ajatteluaan prosessina sekä ajattelunsa kohteita, vaikka voikin olla itse ajattelunsa kohde ja pitää ajattelunsa kohteina eksternaalisiksi puettuja objekteja
ii ) ajattelu on jotakin, joka on subjektin ja objektin muodostaman suhteen yläpuolella olevaa, jonka vuoksi toisaalta subjekti voi kokea omaavansa pysyvää luonnetta ja toisaalta subjekti voi ajatella objektejaan käsitteiden ja ideoiden muodossa synkronoituna havaintokuvien saamiseen aistimellisesti
iii ) ajattelu ja aistiminen ovat mahdollisia siksi.että on olemassa aistimisen ja ajattelun mahdollistava henkinen rakenne, joka kykenee käyttämään hyväkseen niitä matemaattisia relaatiosuhteita, joiden puitteistossa havaintokuvia voidaan saada -ja sitä biologis- psykologista, erityistä rakennetta, jollainen jokaisella subjektilla on ja jollainen mahdollistaa persoonallisen hahmotuksen tavan
iv ) henkinen rakenne on se media, joka yhdistää subjektiivisen, rajoittuneen periferia- ihmisen ajattelun kautta yhdistyvissä ja selittyvissä olevaan sentraaliseen ja sisäisten ominaisuuksiensa ja relaatioidensa kautta integroituvaan sentraaliseen maailmaan, vaarinottoa edeltäen
v ) henkinen rakenne ei pohjaudu ihmisen biologiseen rakenteeseen, kuten ajatuskuvatkaan eivät pohjaudu aistimelliseen dataan sinänsä;henkinen rakenne on se edellytys, joka mahdollistaa sen, että ihminen voi ajattelullaan yhdistää differentioituneeksi kokemansa maailman niin, että maailma voidaan integroida niin kuin se maailman tapahtumisessa on integroitunut
vi) henkisessä rakenteessa, niinkuin se jokaisessa subjektissa idullaan on ja ko.-iduista progressiivisesti kasvaessaan manifestoituu, on potentiaalisena mahdollisuus sisäiseen, hämärään ennaltahahmottamiseen, intuitioon -ennenkuin ihmisellä on, tietoisesti konsrtuoituina, ilmiöitä vastaavat käsitteet ja ideat, joilla pyritään maailmanolemiseen
vii ) maailmanoleminen ilmenee ihmisille siitä itsestään ihmisiin päin säteilevinä voimina ja vaikutuksina, koska ihmiset ovat periferaalisia, dipolaarisia ja subjektiivisia olentoja
Ylläolevassa koostelmassa on esitetty Steinerin käsityksiä ihmisestä ja maailmasta, niin kuin hän maailman ja ihmisen käsittää olevan. Maailmanoleminen on, päinvastoin kuin eksistentialistisessa formulassa, ymmärrettävissä oleva asiain tila. Yksikään subjekti ei olesatunnaisuuden tuote, vaan on olemassa tarkasti määriteltävissä olevat syyt jokaiseen olemiseen.
Rudolf Steinerin hengenfilosofia, joka pitkälti nojautuu edelläesitettyihin formaatteihin, korostaa ihmisen tasapainoista henkistä kasvua. Henkisessä opetuksessa kehitetään erikoisia henkisen näkemisen elimiä, joista kukin suorittaa omaa, erityistä tehtäväänsä. Kukin henkinen elin koostuu ominaisuuksista, joiden tasapainoisessa suhteessa keskenään ollessa elin toimii tarkoituksensa mukaisesti. Mikäli elimen jokin ominaisuus-komponetti jätetään kehittymättömyyden tilaan, vähenee koko elimen näkemisen, kokemisen ja tuntemisen kyky niin, että ihminen ei saata nähdä, kuulla ja ymmärtää enää kovinkaan selvästi ( R. Steiner, 1949).
Mainittujen elinten toiminnasta seuraa tietoisena olemisen tila, jossa kyetään erottamaan tavallisten aistien normaali aistimusdata ja kehitetyn henkisen elimen tuottama heikompien vaikutustenjäsentyneeksi tulo -toisistaan. Opetettaessa käytetään tavallisia aisteja pyrkimällä tekemään niistä sensitiivisempiä -sekä samalla ohjaamaan aistinsisältöjä niin, että henkisten elinten ominaisuus-komponentit kehittyvät tasapainoisesti. Kyse on paljolti siitä, että oppilaita herkistetään huomaamaan, että heillä on jo kyseiset henkiset elimet idullaan (R. Steiner, 1977).
Henkisten elinten käyttö eroaa siinä tavallisten elinten käytöstä, että henkisten elinten käyttäjän tulee olla tietoisempi niistä seurauksista, joita jokainen toimenpide, liittyen henkiseen havaintoon, saattaa tuottaa. Tämä vaatimus johtuu siitä, että henkisen maailman ilmiöiden hallitsija kykenee aiheuttamaan enemmän ja syvällisempiä vaikutuksia kanssaihmisiinsä kuin se, joka tavallisin aistimin maailmaansa katselee, kuuntelee ja tuntee ( R.Steiner, 1977)
Steiner korostaa pedagogiikassaan voimakkaasti ajattelun kehittämistä -ja katsoo ajattelun olevan pätevin tutkain henkisen maailman ilmiöihin tutustuttaessa. Ajattelun korottaminen keskeiseen asemaan on Steinerin filosofialle muutoinkin tyypillistä ja leimaa antavaa. Ym.- laisten henkisten elintekin rakentamisessa ajattelun opettaminen on varsin keskeisessä asemassa, koska tunteet, mielteet yms. -voivat olla ajattelun kohteita ja ajattelun kautta jäsennettävissä.
Kukin henkinen orgaani syntyy olemaan tiettyä tarkoitusta varten, liittyen eri tavoin maailmanprosessiin, joka on selittyvyytensä osalta henkinen mutta materiaalisen manifestoitumisensa osalta aineellisena koettavissa olevaa. Mikäli ihminen ei henkisessä kehitysessään seuraa tiettyjä periaatteita, voi hän päätyä tyyten harhaiseen maailmaan, jolla olemassaolon vaikutelmistaan huolimatta ei ole yhteisyyttä todellisen henkisen maailman kanssa. Tämä johtuu siitä periaatteesta, että jokainen ajatuskudelma, jonka ihminen kutoo, viitoittaa pitkälti hänen polkuaan tulevaisuutta silmällä pitäen. Väärää vaikutelmaa ja tulkintaa seuraavat toiset väärät tulkinnat, niin kuin oikeita havaintoja ja tulkintoja seuraavat vuorostaan oikeat havainnot ja tulkinnat (R. Steiner, 1977).
Mikään ei saata tulla ajatuksellisen tiedon kohteeksi ennen kun se on ajatukselliseksi kudelmaksi kehitelty reflektoivien subjektien sukkessiossa, joissa oppilaista kasvatetaan opettajia, jotka puolestaan kasvattavat omia oppilaitaan. Henkisen tiedon jaettavuus perustuu siihen, että ihminen voi ylittää subjektiivisuuttaan ajattelun kautta ja jakaa sen, mikä on tietävien tietämänä.
Henkiset orgaanit tosin toimivat, vaikka niitä ei olisikaan kehitetty funktionaaliseen täyteyteensä mutta jonkin niistä laiminlyöminen tuottaa "hyviä yhdessä -mutta huonojamuissa" -ihmisiä. Samoin jokin erityinen henkinen orgaani voi olla kehittynyt ilman koulutustakin mutta tällaiset ihmiset ovat poikkeuksia. Koulutus on tärkeää siksi, että ko.-orgaanit luovat sen pohjan tai kokonaisuuden integroituman, joka mahdollistaa reflektion. Vasta tasapainossa toistensa suhteen olevat henkiset orgaanit voivat vastaanottaa maailmanolemisesta säteileviä voimia niiden kaikessa täyteydessään. Henkiset orgaanit ovat se linkki, jonka kautta differentioitunut voidaan nähdä integroituneena -koskien niin ei-inhimillistä kuin inhimillistäkin.
Ihmisen henkisessä kasvattamisessa korostetaan Steinerin filosofiassa voimakkaasti sitä, että oppilas ei saa yrittää manipuloida sellaista, jonka täyttä merkitystä hän ei ymmärrä - vaikka ko.-manipulaatio olisikin mahdollista. Toisaalta korostetaan sitä, että oppilaiden ei tulisi opettaa muita, mikäli he ovat kesken omassa henkisiin ilmiöihin perehtymisessään. Tiedon väärinkäytön ja väärinymmärtämisen vaaran tietoa ei jaeta niille, jotka eivät tiedä tarpeeksi. Ne, jotka ovat oppineet tarpeellisen, eivät käytä tietojaan väärin. Toisaalta se tieto, jollaista opettajilla ja edistyneimmillä oppilailla on, ei omaisi mitään merkityssisältöä niille, jotka eivät ole käyneet läpi tarpeellista itsekasvatusta ja itsensä kehittymistä, joiden kautta henkiset orgaanit puhkeavat silmuistaan kukkaansa (R. Steiner, 1977).
Oppilaille ei voida luvata mitään varmuutta tiedosta tai henkisten orgaanien kehittymisestä.koska kyse on oppilaan oman, sisäisen järjestyneisyyden muuttumisesta niin, että oppilaasta muotoutuu toinen ihminen, jolla on toisenlaisia käsityksiä kuin ennen. Edistyminen riippuu oppilaasta itsestään, hänen kärsivällisyydestään, nöyryydestään tiedon edessä ja vilpittömästä halustaan henkisen tiedon hankkimiseen.
Steinerin hengenfilosofia muistuttaa aiemmin käsittelemäämme Bhagavadgitan filosofiaa - erityisesti siinä esitettyä pyrkimystä sattva-laatuiseen tietoon:
"Toiminnan ja sen lopettamisen.tehtävän ja mitä ei pidä tehdä, pelättävän ja mitä ei pidä pelätä, sitomisen ja vapauttamisen, mikä sen tietää, oi Prithan poika, on sattva-laatuinen järki" (Bhagavadgita, p.120).
Hengenoppilaan kannalta on tärkeämpää kuitenkin kohdata ja voittaa aistimellinen maailmansa tuottamat vääristymät, sitoa käsitteet toisiinsa niin, että hän voi nähdä selkeästi sen, mitä ajattelunsa kautta on tarkastelemassa. Oppilaalle on saatettu opettaa aiemmin aistimellisuutta sillä tavoin korostettuna.että se osaltaan ehkäisee oikean ajattelun muodostumista. Tällaista asiain tilaa voisi kuvata säe:
"Tämä on himo, tämä on viha, rajas-säikeestä syntyvänä se on hyvin suuriruokainen, hyvin paha. Tiedä, että tämä vihollinen on täällä / Niin kuin tuuli peittyy savulla ja peili pölyllä, niinkuin sikiö peittyy kohdulla, samoin peittyy tämä tällä / Tietävän tieto peittyy tällä ainaisella vihollisella, himon muotoisella, oi Kuntin poika, ja vaikeasti tyydytettävällä tulella / Aistien, järjen sanotaan olevan tämän olinsija. Näillä tämä harhauttaa ruumiillistuneen peitettyään tiedon / Siksi pidätä ensin aistisi, oi Bharata-härkä, ja tapa tämä paha tiedon ja tuntemisen tuhoaja / Aisteja he sanova suuriksi, aisteja suurempi on mieli, mutta mieltä suurempi on järki, mutta mikä on järkeä suurempi, on Hän / Kun näin tiedät järkeä suuremman, lujita itseä itsellä, tapa vihollinen, oi Vahvakätinen, himon muotoinen, vaikeasti kohdattava" (Bhagavadgita, pp.49-50).
Vaikka Steinerin hengentieteessä ei kehoitetakaan hengenoppilaita askeesiin, niin siinä edellytetään kuitenkin, että oppilaat keskittyvät siihen, mitä opiskelevat tai harjoittavat, erittäin intensiivisesti niin kauan kuin harjoitus kestää -vaikka he muutoin toimisivatkinarkisissa askareissa. Jotakin samankaltaisuutta Bhagavadgitan ja steinerilaisen filosofian välillä lienee kuitenkin seuraavassakin säkeessä ilmaistuna ja säettä Steinerin hengentieteen menetelmiin verrattaessa:
"Jumalien, kahdestisyntyneiden opettajien ja viisaiden palvomista, puhtautta.suoruutta, siveyttä ja ahimsaa sanotaan ruumiin askeesiksi / Puhetta, mikä ei aiheuta vahinkoa, mikä on totta ja miellyttävää, ja harjoittaa myös Vedojen resitaatiota, sanotaan puheen askeesiksi / Mielenrauhaa, lempeyttä, hiljaisuutta, itsehillintää ja olemuksen puhtautta: tätä sanotaan mielen askeesiksi / Tätä ihmisten suurimmalla uskolla harjoittamaa kolminkertaista askeesia, -toivomatta hedelmää yogassa, sanotaan sattva-laatuiseksi" (Bhagavadgita, pp. 114-115)
Bhagavadgitassa varoitetaan toimimasta kunnia, maine tai palvonta pontimena -tai teeskentelemästä muille pyrkivänsä todelliseen yogaan. Samoin kielletään toimimasta sekavin ajatuksin , itsekidutuksen -tai toisten ihmisten tuhoamisen tähden. Samantapaisia periaatteita voidaan todeta suositelluksi myöskin steinerilaisessa hengentieteessä kuin Bhagavadgitan sattva-laatuista tietämistä koskettelevissa säkeissä on aistittavissa viitteenomaisina ja kutsuvina.
Teoksessa "Seitsemän upanisadia" (1975)löydämme säkeet, jotka esittävät tiivistelmänomaisesti niitä keinoja, joita steinerilaisessa hengentieteessäkin korostetaan pyrittäessä yhteyteen korkeimman kanssa:
"Kenellä ihmisellä ymmärrys on ajurina ja mieli ohjaksina, hän saavuttaa tien päämäärään, mikä on Visnun korkein sija / Totisesti, aistien takana ovat kohteet, ja kohteiden takana on mieli. Mielen takana on taas järki, ja järjen takana on suuri Atman / Suuren takana on näkymätön, näkymättömän takana on Purusa, Purusan takana ei ole mitään, se on huippu, se on korkein päämäärä / Tämä Atman on kaikissa olioissa piilossa, mutta se ei tule näkyviin. Sen näkevät kuitenkin tarkkanäköiset terävällä ja hienolla älyllä" (Seitsemän upanisadia, p.42).
Lopuksi esitämme yksinkertaistetun esimerkin siitä, mikä valaissee sitä, miten havaintokuvat liittyvät ja selittyvät ajatuskuvista, käsitteistä -ja sitä, miten käsitteet liittyvät ideoihin. Olettakaamme, että me kykenemme näkemään tietyn havaintokuvien spektrin, tunnistamaan sen aina kun se meille ilmenee. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista ilman eräänlaista käsite-prismaa, jolla toisaalta selitämme havaintokuvien spektriä ja jolla me toisaalta vastaanotamme valkoista, yhdenväriseltä näyttävää valoa, jota tulee jostakin tietystä suunnasta enemmän kuin muista suunnista. Tiedämme, että käyttämämme käsite- prisma on vain linkki, joka liittyy johonkin muuhun ilmiöiden joukkoon. Eräänä hetkenä me intuitiivisesti tiedämme, että me ihmiset prisma-käsitteinemme, elämme eräässä olemisen tasossa, johon olemme siinä määrin adaptoituneet, ettemme tajua siinä olevan mitään vääristynyttä. lntuitiivisesti saamme tietää, että meidän maailmallamme on yhteinen rajapinta maailmamme alapuolella olevan -ja myöskin maailmamme yläpuolella olevan maailman kanssa, joista meitä alempi maailma on tiheämpi ja heikommin valoa läpäisevä kuin meidän maailmamme on. Meitä ylempi maailma on taas harvempi ja helpommin valoa läpäisevä kuin oman maailmamme tason elokehä on. Eri tavoin oletuksia tehden ja kokeillen me saamme tietoomme, että käsite-prismoihimme tuleva valo tulee harvemmissa elokehissä niin, että se taittuu elokehien rajapinnoissa aina sen mukaan, kuinka paljon tiheämpi alempi taso on suhteessa ylempään.
Päättelemme edellisestä, että vääristymä on suurempi tiheämmissä kerroksissa suhteessa keveämmän ilmanalan kerrostumiin -ja että vääristymä näin suurenee "alaspäin"mentäessä. Mittauksin ja havainnoin toteamme, että rajapinta -taittumisen lisäksi valo taipuu joissakin kohdin enemmän kuin sen tulisi taipuakaan. Näin me löydämme käsite- linssit, joiden muodon me toteamme olevan joko kuperia -tai koveria. Vaikka olemmekin löytäneet nyt ko.laiset linssit, me voimme vieläkin mitata vääristymää ja valon taipumaa. Tästä me oletamme, että on olemassa jonkinlaisia voimakenttiä, jotka poikkeuttavat valoa samalla tapaa kuin rajapinnat tai linssitkin tekevät. Olemme päätyneet alustavaan hahmotelmaan siitä.millä tavoin käsitteet toimivat ja saavuttaneet idean siitä, mitkä tekijät määrittävät sitä, miten käsitteet asettuvat suhteisiin toistensa kanssa -ja samoin olemme saavuttaneet idean siitä, mitkä tekijät vääristävät käsitteitä niin, että ne "oikeinkin" toimiessaan eivät noudata sitä välittömyyttä ja selkeyttä, jollaisen voimme olettaa vallitsevan käsitteiden olemassaolon mahdollistavassa valo-olennossa. Teemme sitten oletuksen, että täytyy olla olemassa myöskin tila, joka on valo-olennolle vastakkainen ts. on olemassa kerrostumia, jotka eivät läpäise ollenkaan käsitteiden olemassaolon mahdollistamaa valoa -ja että on mahdollisesti olemassa niin voimakkaita, meille tuntemattomia voimakenttiä, joiden vääristävä vaikutus on niin suuri, ettei sen vaikutuspiirissä oleva voi millään tavoin määrittää oikein havaitsemansa heikon ja himmeän valon tulosuuntaa. Kaikkein tärkein havaintomme, jonka käsite-prismoillamme ja linsseillämme teemme, on se, että meidän ei siis ole välttämätöntä pysyttäytyä pelkästään omassa elonkehässämme, vaan me voimme ylittää sitä rajoittavia pintoja epäsuorasti -rakentamalla kauas katsomista varten prisma-kiikareita ja elonkehämme pienimpien osien katselua varten mikroskooppeja. Konstruoimme yhä monimutkaisempia tutkimuslaitteita, kuten lisäämällä kiikareihimme peilijärjestelmiä, joilla voimme vahvistaa valoa ja näin nähdä kaemmaksi ja tarkemmin. Opimme havaitsemaan voimakenttiä havainnoimalla valon taipumista niissä kohdin, joissa ko-taipumiselle ei ole löydettävissä mitään muuta syytä kuin voimakentänomainen vaikuttamisen tapa.
Opimme mittauksin ja havainnoin, että se, mitä me sanomme "valoksi, joka synnyttää käsitteet" -onkin vain kapea-alainen osa värähtelyjen kirjoa, jonka tuntemaan opittuamme ymmärrämme, että elonkehämme ilman värähtelyt, näkyvän ja ajatuksen silmin näkymättömän valon värähtelyt, elonkehämme maaperän ja esineiden johtumis-värähtelyt yms.-ovat kaikki informatiivisia luonteeltaan -vaikka valo soveltuukin ajattelun aineeksi parhaiten. Havaitsemme'että on todellakin olemassa elonkehiä, jotka eivät läpäise tosin valoa tiheytensä vuoksi mutta joista me saamme tietoa, koska niistä tulvii värähtelyä hyvin matalalla taajuudella, jonka aistimelliseen havainnointiin voimme käyttää muita reseptoreita kuin mitä käytämme ajatus-aineen havainnointiin. Olemme päätyneet kosmologiseen malliin tavasta, jolla maailma kokonaisuudessaan toimii:
Kaavio: (Amerikkalainen pragmatismi..., p, 117)
Ylläolevassa kaaviossa kuvataan lähinnä voimakenttien vaikutusta ajatuksen aineena toimivaan valoon. Voimakenttä (1) ja voimakenttä (2) -linjalla kulkeva valoimpulssi taipuu kenttien vaikutuksesta niin, että kentät huomioiden valoimpulssin suunta voidaan määrittää.niinkuin se valo-olennosta lähtiessä oli. Voimakenttä (1) ja voimakenttä (2) - välillä olevan kenttäyhteisvaikutuksen vuoksi valoimpulssin suunta saattaa vaihdella ajoittain niin, että kenttäyhteisvaikutusten tarkka tunteminen on tarpeen, ennenkuin voidaan määrittää valoimpulssin suunta sellaisena kuin se oli valo-olennon tasolla. Huomaamme vähitellen, voimakenttävaikutuksia havainnoidessamme, että kyseiset kentät eivät olekaan mekaanisesti toimivia, vaan eläviä olentoja, joilla on kyky prosessoida valoimpulssi-informaatiota. Ne ovat niitä, joiden tutkimiseen hengentiede on omistautunut.
Rudolf Steinerin filosofia ei sinällään ole vaikuttanut amerikkalaisen filosofian traditioihin, vaikka tiettyä samankaltaisuutta onkin olemassa joidenkin traditioiden kanssa -lähinnä intialaisen filosofian suosiosta amerikkalaisten idealistien ja prosessiteologien keskuudessa.