Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
PRAGMATISMI JA AMERIKKALAISEN FILOSOFIAN
TRADITIO
by ORIGINAL 7.4.1989
ISBN 951-679-356-8
ISSN
0357-4105
On sanottu, että II-Maailmansodan jälkeisessä amerikkalaisessa filosofiassa on havaittavissa ehkä enemmän ei-amerikkalaista vaikutusta kuin sitä aiemmin konsanaan. Esimerkiksi Morris Cohenilla, joka luokitellaan pragmaattiseksi ja eksperimentaaliseksi rationalistiksi ja realistiksi, oli oppilaanaan Ernest Nagel, joka ei täysin hyväksynyt Colombian yliopistossa mainitussa hengessä annettua opetusta. Nagel vieraili sittemmin Wienissä.jossa hän tapasi loogisia positivisteja -ja toi takaisin palatessaan positivistiset ajatuksenkulut Yhdysvaltoihin. Tosin Nagel ei ollut ainut uusien tuulien tuoja tai kyseisille vaikutteille myönteinen ajattelija Yhdysvalloissa -ja niinpä looginen positivismi levisikin 1940-luvulla nopeasti kaikkialle Yhdysvalloissa, kuten Philip Frankin toiminta Cambridgessa, Rudolf Carnapin toiminta Chicagossa, Hans Reichenbachin toiminta Los Angelesissa -ja Carl Hempelin toiminta Princetownissa -omalta osaltaan osoittavat.
Voidaan tietenkin kysyä sitä, miksi juuri loogisen positivismin kaltainen, kaiken arvomaailman ja uskonnollisten kokemusten reaalisuuden kieltävä filosofia sai niin nopeasti jalansijaa uudella mantereella II-Maailmansodan jälkeen. Miksi, esimerkkinä erityistieteiden piiristä, psykologisessa tutkimuksessa juuri Yhdysvalloissa sai myöskin varsin nopeasti jalansijaa behaviorismin -nimellä tunnettu oppisuunta?
Clark Hullin tiedetään jo 1930 -luvulla esittäneen sähkökemiallisia mallejaan ehdollisille reflekseille. Tuolloin jo tuli 'maze-learning' -metodologia erääksi keskeisimmäksi keinoksi kuvata ja tutkia oppimista. Toisaalta tiedetään, että Yhdysvalloissa aloitettiin jo vuonna 1944 järjestämään kansainvälisiä konferensseja koskien kybernetiikkaa. Vuonna 1948 julkaistiin New Yorkissa Wienerin teos "Cybernetics -or Control and Communication in the Animal and the Machine, 1948" -sekä Ashbyn teos "Design for the Brain, 1948". Virisikin voimakas mielenkiinto koskien koneiden ja 'mentaalisuuden' välistä yhteyttä.
Kyberneettisellä ajattelulla on silläkin juurensa syvällä filosofian historiassa, kuten teos "L'Homme machine, 1747" -osaltaan osoittaa -tai itsensä Aristoteleen pohdinnat koskien eläinten ja elinten sielua. L'Homme machine -teoksessa todetaan mm:
"Jokainen subjekti, jolla on koneen luonnetta, ei omaa sielua"
-ja Aristoteleella löydämme vertauksen 'hyvin hallitusta kaupunkivaltiosta'.
L'Homme machinen aikana ei oltu vielä konstruoitu sentapaisia koneita, joilla on rajallinen itsekontrolloituvuus, jollaisia laitteita olemme lähettäneet mm. avaruuteen erilaisiin tutkimustehtäviin. Rajallisuus tarkoittaa tässä sitä, että mikäli nämä kyseiset koneet eivät syystä tai toisesta rikkoudu, niin ne eivät oma-aloitteisesti kieltäydy suorittamasta niille annettuja tehtäviä esimerkiksi eettisistä syistä tms. -tai ylipäätään kapinoi rakentajiaan vastaan itsekontrolloituvuudestaan huolimatta.
Kyberneettiset järjestelmät voidaan luokitella seuraavaan tapaan, jossa oletetaan alimman tason olioiden olevan pelkästään homeostaattisia mekanismeja ja seuraavan tason olioiden taas mukautuvasti käyttäytymään kykeneviä ja ylimmän tason olioiden omaavan itseohjautuvaa tarkoitteisuutta:
Kaavio
[Otavan suuri ensyklopedia, 9. OTAVA, Keuruu p. 3425, 1978]
Ylläolevassa kaaviossa mainitut 'stabiilinen' ja 'ultrastabiilinen' eroavat ominaisuuksina siten, että 'stabiilinen' järjestelmä pyrkii takaisinkytkentäsilmukoiden avulla pysyttäytymään ennaltamäärätyssä tasapainotilassa, kun taas 'ultrastabiilinen' järjestelmä on sellainen, jossa takaisinkytkentäsilmukoita käyttävä ja tasapainotilassa pysyttäytyvä olio pätyy erilaiseen lopputilaan kuin se alkutilassaan oli ts. 'ultrastabiili' olio on vaihteleviin ympäristöihin mukautumiskykyinen olio.
Kvaliteettien aiheuttaman ongelman kyberneetikot ovat ratkaisseet siten, että olioilla on kykyä käyttää positiivisten takaisinsyöttöjen lisäksi myöskin negatiivisia takaisinsyöttöjä , jotka ilmaisevat ne orientoitumisvaihtoehdot, jotka ovat 'tarkoituksen' kannalta mahdollisesti epäsuotuisia. Toisaalta on havaittavissa ikäänkuin tendenssinomaisesti, että kyberneetikot käsittäisivät 'itseohjautuvuuden' olevan samaa kuin 'vapaa ulkoisesta kontrollista'.
Kyberneettisissä malleissa näkyy eräänä tendenssinä se, että mikä tahansa systeemi -saavutettuaan tietynasteisen itseohjautuvuuden tason, tulisi samalla riippumattomaksi aiemmin 'toimintaansa' kontrolloineesta ja säädelleestä baasiksesta. Tällöin 'itseohjautuvuus' merkitsee sitä, että mallin kuvaama järjestelmä voisi pyrkiä toisenlaisiin päämääriin kuin mitä baasiksen kontrolloivat ja rajoittavat vaikutukset edellyttäisivät. Tällaiseen riippumattomuuteen riittäisi toiminta, joka olisi jollakin tavalla 'luovaa'. Merkitsisikö tämä mainittu 'luovuus' sitä, että itsekontrolloituva systeemi löytäisi baasiksesta, joka ennen itsekontrolloitumisvaihetta oli isäntä-orja -suhteessa systeemiin, uusia piirteitä ja mahdollisuuksia, joilla itsekontrolloituvaisuutta voisi alati lisätä? Mikäli näin olisi, merkitsisi se sitä, että systeemit voivat olla baasikseensa pelkästään sellaisessa suhteessa kuin systeemin itsekontrolloituvuuden aste mahdollistaa?
Mikäli systeemiä ympäröivä baasis kokonaisuudessaan koostuisi erilaisista prinsiipeistä ja lainomaisuuksista, niin luovuus olisi tällöin sellaisten prinsiippien ja lakien hyödyntämiskeinojen keksimistä, joilla systeemi voi edetä baasiksen periferioihin -ja säilyä silti identifioitavissa olevana systeeminä. Näin tulkittuna systeemi voisi kuvata mitä tahansa inhimillistä pyrkimystä -tai minkä tahansa eläimen käyttäytymistä!
Esimerkkinämme aiemmin tässä kirjoituksessa tarkastelemamme 'asesuunnittelijat' ovat juuri tällä tavoin asettuneet ymmärtävään suhteeseen -formaalilta kannalta tarkastellen täysin moitteettomalla tavalla, koska heidän luomansa tuotteet täyttävät niille asetetut 'tarkoitusperät' varsin hyvin, koska aseet ovat tulleet tehokkaiksi, selektiivisiksi -ja siten soveliaiksi 'kauhun tasapainon' välineiksi. Eettisessä mielessä asesuunnittelijat ovat tehneet ymmärtäviin suhteisiin asettumisissaan perin vääriä valintoja ja sisältö-tulkintoja -ja kvalifioineet tuotteitaan väärällä tavoin niin ikään. Asesuunnittelijoiden moraali on moraalista anarkismia, dogmaattista immoralismia ja anti-rationaalista empirismiä, jotka perustuvat vääriin, uskonomaisiin tietämisen tapoihin. Sodan koko koneisto on systeemi siinä samaisessa mielessä kuin esimerkiksi ihmiselimistö on ymmärrettävissä systeeminä. Kyberneettiset ajattelijat ovat tuottaneet tavattoman suurenmäärän mitä erilaisimpia sovelluksia -ja saavuttaneet myöskin laajan moni-ilmiö -selittyvyyden mutta samalla he ovat 'heittäneet lapsen pois pesuveden mukana', niin sanoaksemme. Kyberneetikot katsovat olevansa ikäänkuin ihmismoraalin yläpuolella -ja ei olevansa selitysvelvollisia sovelluksien moraalisiin implikaatioihin nähden. Onhan onnistuttu rakentamaan mutkikkaita teknisiä laitteita, joilla on itseohjautuvuutta -ja jotka silti ovat koneita!
Aikamme teollisuudessa käytetään yhä 'sofistikoituneempia' robotteja johtuen niiden taloudellisuudesta ihmistyövoimaan verraten. Tästä syystä on kuitenkin teollisuusyhteiskunnissa ilmaantunut ongelmia ihmisten joutuessa työttömiksi tai koneen osan asemaan. Koneet eivät sinänsä tietenkään ole tähän 'syyllisiä', vaan sellaiset suunnittelijat, jotka eivät työssään liiemmin huomioi niitä eettisiä aspekteja, joita koneiden käyttöönottoon liittyy.
Aristoteleen teoksista, osasta "Parts of Animals, Movement of Animals, Progression of Animals, transl. by A.L. Peck and E.S. Forster; William Heinemann Ltd., pp. 473-475, 1961" löydämme käsityksiä, jotka tietyllä tavalla muistuttavat kyberneetikkojen hahmotelmia. Aristoteles tarkastelee eläimen mahdollisuuksia omata sielua tai omata henkeä niin 'osien' kuin 'kokonaisuudenkin' kannalta. Periaatteessa Aristoteles näkee eläimen konstituutiona, jossa luonnon tapahtuminen on alisteisessa suhteessa tapahtumiseen nähden liikkumattomassa asemassa pysyttäytyvään sieluun ja Aristoteles näkee 'hengen' ideain reflektoimisena, joka liikkumattomassa asemassa sielu-konstituutio-kontrollimoduuliin nähden tarkastelee ko. moduulin ja ideain välisiä selite-syysuhteita. Aristoteles sanoo:
"Kaikilla eläimillä on selvästikin synnynnäinen henki, jota ne harjoittavat ja kehittävät edelleen hengen luonteen mukaisesti",
mikä viittaa vähittäiseen siirtymiseen alemmista rakentumista kohti ylempiä rakentumia, mitä tulee reflektion katteisuuden lisääntymiseen. Aristoteles päätteli siten, että henki ei ilmestynyt yhden lajin kohdalla ts. ihmisen kohdalla yhtenä välähdyksenä, jota ei aiemmin luomakunnassa ollut olemassa, vaan henki jalostuu luomakunnassa vähitellen, kehityksen kuluessa. 'Osista' Aristoteles sanoo, että:
"Konstituutio, josta eläin muodostuu, on ikäänkuin hyvin hallittu kaupunkivaltio, sillä kun kaupunkiin on kerran perustettu hyvä järjestys, ei ole enää tarpeen, että sillä olisi erityinen hallitsija, joka läsnäolevasti kontrolloisi jokaista aktiviteettia kaupungissa, koska jokainen individuaali suorittaa omat tehtävänsä, kuten määrätty on, ja yksi aktiviteetti seuraa toistaan, koska niin tapa on".
Tällä Aristoteles viittaa mitä ilmeisimmin siihen, että niiden 'osien', joiden koostuma eläin on, merkitys ei ole keskeinen määriteltäessä sitä, mitä eläin on tekemässä, vaikka 'osat' toimisivatkin funktioissaan aivan kuten niiden pitääkin. 'Sielusta', joka kontrolloi eläimen liikuntoja suhteessa luonnon tapahtumiseen Aristoteles sanoo, että: "Eläimissä sama prosessi toimii ja etenee [hyvin hallittu kaupunkivaltio]. Koska eläimet kuuluvat luontoon ja koska eläimen jokainen osa on suhteessa konstituutioon, jossa osat tehtäviään suorittavat, niin ei ole välttämätöntä, että jokaisella eläimen osalla olisi 'sielu', koska 'sielu' on konstituutioon nähden siinä suhteessa, että konstituutio osineen elää ja työskentelee sielua varten ja suorittavat sille tehtäviään luonnonjärjestyksen mukaisesti".
Itse asiassa tapaammekin jo Aristoteleella samaiset elementit, joilla kyberneetikot selittävät tarkoittamisen ja toimimisen ilmiöitä. 'Kehon' toiminta on 'hyvin hallitun kaupunkivaltion kaltainen' ts. automaattinen kerran käyntiin laitetuksi tultuaan ja tämä 'hyvin hallittu' sisältää myöskin homeostaasin, sillä ensimmäisiin epävakaisuuksiin sortuva kaupunkivaltio on 'huonosti hallittu', koska siinä ei ole ennakoitu kaikkea tarpeellista tapahtumista, johon kaupunkivaltio on suhteessa, josta syystä 'hyvin hallitulla' kaupunkivaltiolla on sisäistä kykyä pitää itsensä tasapainossa. 'Sielun' käsitteellään Aristoteles viittaa eläimen mahdollisuuksiin säädellä toimintaansa vaihtelevassa luonnossa, jota tapahtumaa eivät analogiat hyvin hallittuun kaupunkivaltioon ole riittäviä selittämään, josta syystä Aristoteleella on käsitys mukautuvasti käyttäytymään kykenevistä systeemeistä, jota voivat olla niin tavoitteisia kuin tarkoitteisiakin, koskapa 'sielu' pyrkii selittämään ja ohjaamaan eläimen 'osien' toimintoja, jotka elävät ja työskentelevät 'sielua' varten luonnonjärjestyksen mukaisesti ts. 'sielu' on kulloistenkin toimintojen tarkoitus japäämäärä. Eläimellä on myöskin 'henki', joka viittaa siihen, että eläimillä on jossain määrin myöskin itseohjautuvaa tarkoitteisuutta. Eläimet ovat Aristoteleen mukaan jossain määrin siis kykeneviä mieltämään sitä, mitä ne kulloinkin ovat luonnossa tekemässä ja mitä tarkoituksia voisi -tietynlaisilla sielun pyrinnöillä, tietyllä tavalla osiensa toimintaa suunnaten tapahtuvilla suhteutumisilla luontoon -olla.
Vaikka Aristoteleskin käsitti organismien olevan osistaan järjestyneitä, niin hän ei olettanut niiden olevan toimimaan kykeneviä ilman 'lakia' ja sen puitteissa toimivaa 'sielua' ja molemien edellisten toimintaa ja ohjautumista selittävää 'henkeä'. Aristoteles on, myönnettäköön se, käsitellyt aihetta puhtaan hypoteettisessa mielessä mutta silti en kirjoittajana henkilökohtaisesti katso saavutetun mitään oleellista lisäystä itseensä 'tarkoitteisuuden' ilmiön ymmärtämiseen kybernetiikan kaavallisen kielen kautta.
Psykologiassa on tapahtunut selvästi havaittavissa olevaa matematisoitumista toisen maailmansodan jälkeen siten, että erilaisia asiain yhteen liittymiä ilmaistaan erilaisin mallein, joiden oletetaan ilmaisevan jotakin ihmismielen toimintaan liittyvää. Seuraavassa tulemme käsittelemään joitakin matemaattisia tematisointeja psykologiassa -aloittaen ei-numeerisista malleista:
Ei-numeeristen mallien käyttö on ollut varsin tavallista koskien luonteeltaan hyvinkin komplekseja ihmiselämän alueita, kuten esimerkiksi Zajoncin ja Burnsteinin tasapaino-epätasapaino-struktuureissa, joilla hypoteettisesti koettiin ilmaista 'pitämistä' ja 'arvostamista' kuvaavia malleja. Todentamisyritykset ovat kohdanneet vaikeuksia, koska koehenkilöt ovat kyseisissä todentamisyrityksissä oppineet kyseisiä interaktiosuhteita hyvin kaavamaisella tavalla pikemminkin kuin että olisivat yrittäneet luoda itselleen kuvaa sosiaalisista tilanteista sinänsä -joissa 'pitämiset' ja 'arvostamiset' ovat huomattavasti mutkikkaampia kuin kokeellis-strukturoiduissa tilanteissa on laita [C.H. Coombs, R.M. Dawes, A. Tversky, 1970].
Myöskin ns. 'Venn-diagrammoja', joissa voidaan ilmaista ekskluusiosuhteita, inkluusiosuhteita, identiteettisuhteita ja disjunktiosuhteita on käytetty hypoteettisesti selittämään mm. 'yli-yleistämisen' ja 'pseudo-erittelyn' mekanismia, kuten myöskin niinikään joidenkin juonellisten tarinain 'yleishahmon' kuvausta mutta todentamiseen liittyy lähes samanlaisia vaikeuksia, sillä todentamisissa on mm. tutkittu kognitiivisen ristiriitaisten vaihtoehtojen aiheuttaman hämmennystä, joka märiytyy osin sosiaalisen ryhmän hyväksymistä tosiasioista ja osin ryhmän ulkopuolelta tulleesta ja saadusta tiedosta, joita asetelmia on vaikeaa laboratorionomaisesti edes toteuttaa. Miten voitaisiin mitata sitä ulkopuolelta tuotua tietoa, joka vaikuttaa laboratoriotilanteessa [C.H. Coombs, R.M. Dawes, A. Tversky, 1970].
Tietojenkäsittelylaitteistolla on suoritettu erilaisia simulaatioita, joilla on testattu erilaisia blokki-diagramminomaisia malleja, joille on annettu erilaisia tehtäviä, kuten "muuta kohde 'a' kohteeksi 'b'" tai "vähennä erilaisuutta 'd' kohteiden 'a' ja 'b' -välillä" tai "käytä menettelykaavaa 'q' objektiin 'a'" jne. Näissä kyseisissä simulaatioissa ohjelmatoimii loogisen päättelykaavaston tapaan käyttäen premissejä johtopäätökseen päätymiseen ja seuraten annettuja päättelysääntöjä prosessin kuluessa. Mikäli ihmisaivojen toimintaa voitaisiin kuvata blokki-diagrammoilla, niin tulisi voida sanoa, miten aivot 'valitsevat' sen ja sen 'ajoprofiilin' eräissä pyrinnöissään!
On myöskin kehitelty 'hypoteettinen' teoria, joka perustuu ajatukselle, että ihminen suorittaa jatkuvasti 'valintoja', joista toisiin 'valintoihin' sisältyy enemmän 'riskiä' kuin toisiin, mikäli ihmisen 'tiedot' päätettävänä olevan asian suhteen ovat riittämättömät. Useimmiten päätöksentekomalli on sellainen, että se voidaan esittää nelikentän muodossa, jossa 'valinta-vaihtoehtoja' ennustettavan 'tapahtumisen' suhteen on kaksi ja 'toimenpiteitä', joilla konkreettisesti 'varaudutaan valinta-vaihtoehtojen toteutumisen varalle', on niinikään kaksi. Kyse on tietysti pelinomaisista tilanteista, jollaisia voi vallita ainoastaan peleissä-kiinteästi asetettuine sääntöineen [C.H.Coombs, R.M.Dawes, A. Tversky, 1970].
Moderni 'hyötymisen teoria' perustuu taas sille idealle, että ihminen pyrkii toiminnassaan 'maksinaaliseen odotetun hyötymisen realisoimiseen', jossa ihminen käyttää 'refleksiivisyyden', 'konnektiivisuuden' ja 'trasitiivisuuden' periaatteita peleissä, joilla tätä teoreettista kehitelmää on hahmoteltu. Peliä ei voida pelata, elleivät kyseiset 'ehdot' ole toteutuneina. Pelatut pelit ovat aina uhkapelejä, joissa vaihtoehdoille ikäänkuin lasketaan todennäköisyyksiä ja valinnat suoritetaan siten, että pyritään valitsemaan suurimman todennäköisyyden omaava vaihtoehto siten, että saatu hyöty on samalla korkein. Empiirisissä kokeissa on todettu, että sen kalkyylit selittävät hyvin yksinkertaisia uhkapelejä mutta tämä kaikki on ollut uhkapeliin taipuvaisten henkilöiden tiedossa jo kauan ts. -että uhkapeliä nyt yleensä pelataan voittamisen takia ja siinä otetaan harkiten riskejä, jotka perustuvat subjektiivisesti ennakoituihin todennäköisyyksiin ja laajaan kokemukseen mutta SITÄ, miksi uhkapeliä pelataan täydellisen taloudellisen romahduksen uhallakin ja suurin panoksin, ei tämä teoria selvitä, vaikka tämäntapaisia pelureita onkin todellisuudessa runsaastikin olemassa ja heitä [itseään] on kirjallisuuden puolella erinomaisesti kuvannut mm. Dostojevski. Mikä oli Dostojevskin todellinen motiivi, hyötyminenkö? Dostojevskin tuotannosta henkivä syvällinen ihmisnäkemys ei johtune siitä, että kirjailija oli pelihimon riivaama ihminen [C.H. Coombs, R.M. Dawes, A. Tversky, 1970].
Psykologit ovat lisäksi kehitelleet vaihtoehtoja päätöksenteon kriteereille tilanteessa, jossa päätettävästä asiasta ei ole riittävästi tietoja, mikä kehitelmä kuvaa niinikään hyvin 'pelikäyttäytymistä'. Esimerkiksi prinsiipeistä käyköön 'riittämättömän päättelykyvyn prinsiippi', mikä esimerkiksi monimutkaisessa korttipelissä saattaisi merkitä sitä, että kyseisenlainen pelaaja toisaalta lyö pöytään korttejaan varsin satunnaisen tuntuisesti ja toisaalta ei kykene rakentamaan itselleen peliä, koska ei pysty ennakoimaan sitä, minkälaisia kortteja jäljelläolevassa pakassa mahdollisesti on. 'Tyydyttymisen prinsiippi', jonka Simon kehitteli, selittäisi ehkä sitä, mitä tällaiselle kehnolle pelaajalle sittemmin voisi tapahtua. 'Tyydyttymisen prinsiippi' rakentuu sellaisen ajattelun varaan, että ihminen attributoi eräitä seikkoja muita likeisemmin ilmiöitä selittämäänliittyviksi, ja on mieltynyt myöskin näihin relevanteiksi katsomiinsa attribuutteihin -ja myöskin toisaalta tuntee vastenmielisyyttä joitakin attribuuttien konfiguraatioita kohtaan, mitkä seikat suuresti ohjaavat ihmisen rationaalista prosessointia. Toisaalta ihmisen rationalisointi saattaa muuttua luonteeltaan toisenlaiseksi, mikäli ihminen saavuttaa korkeampia attributaation tasoja ja samalla mieltyy näihin uusiin attribuutteihin. Esimerkkimme huono kortinpelaaja saattaa kehnon attributaationsa kautta, johon ei ole mieltynyt -alkaa inhota korttipeliä yleensäkin.
Mutta mikäli joku myöhemmin opettaa hänelle 'pelin niksejä', niin hän saattaa vastavuoroisesti mieltyä siihen attributaatioon, joka tavallaan nyt korkeammalla tasolla hänet viettelevänä tavoittaa ja innostua korttipeliin mielettömästi. Tässäkään ei ole mitään uutta edelliseen nähden, sillä vaikka tällä mallilla selitetäänkin tavanomaista korttipelikäyttäytymistä, niin se ei selitä sitä, miksi kirjailija Dostojevski syvästi piinattunakin ja talous romahtaneenakin yhä edelleenkin meni uhkapelisaleihin tuhlaamaan viimeisetkin roposensa tehden tekemistään lisää pelivelkaa. Mikäli joku nyt väittäisi tietävänsä, mistä pelihimo johtuu, tulisi hänen myöskin kertoa se, miten himosta päästään eroon! [C.H. Coombs.R.M. Dawes. A. Tversky, 1970].
Emme käsittele tässä enää signaali-detektiomallia, koska silläkään emme saata tuoda mitään olennaisesti uutta edes 'Dostojevski-paran' palavaan haluun pelata, vaikka hän jatkuvasti hävisikin ko.-peleissä. 'Oikea signaali' olisi hänen tapauksessaan hänen alati kurjistuva taloudellinen tilanteensa ja toisaalta 'kohinaa' se, että hän häiriytyneen todellisuuskäsityksensä vuoksi ei ehkä kyennyt 'signaalia' havaitsemaan. Tällä emme selvitä mitään edes huonon pelaajan tapauksessa, vaikka kuvittelisimmekin, että hän ei pelaajauransa alussa kykene havaitsemaan pelin kannalta relevantteja kortteja ts. 'signaaleja' kaikesta siitä korttien vilinästä, joka ikäänkuin 'kohinana' häntä sekoittaa.
Ns. 'peliteoriat' perustuvat abstraktille analyysille pelin osallistujain intressien konfliktoitumisesta ja tällöin pelaajat pelaavat sääntöjen mukaisesti ts. konfliktoituminen ei siis johdu siitä, että toinen osapuoli havaitsisi toisen hyötymistarkoituksessa ja pelin sääntöjä rikkoen häntä petkuttavan. Teoriat käsittelevät pelitilanteita, joissa vallitsee joko täydellinen kilpailu, osoittainen kilpailu huomioiden pelit, joissa on selkeästi määritelty ratkaisukohta tai pelit, joissa ratkaisukohtaa ei ole. Ratkaisukohdattomassa pelissä eräänä ratkaisuna on olla pelaamatta kyseisenkaltaista peliä lainkaan! [C.H.Coombs, R.M. Dawes, A. Tversky, 1970].
Aiemmin mainittuja "Venn-diagrammoja" on käytetty myöskin muissa yhteyksissä, kuten 'stimuluksen ja responsin välisen kontingessin' kuvaamisessa, jossa yhteydessä ajatellaan 'stimuluksen' olevan vaikean ymmärtää, mikä saattaa johtua joko siitä, että 'stimulus' on virheellinen tai tosi, mutta epävarmuutta herättävä, tai siitä, että 'responsi' on virheellinen tai tosi, mutta epävarmuutta herättävä. Kun näitä molempia [responsia & stimulusta], joilla on kyseiset ominaisuudet, yhdistellään parikeiksi, saadaan: 1] stimuluksen moniselitteisyydestä johtuva heikko siedettävyys, josta johtuu responsin epävarmuus, tai 2] stimuluksen kaksiselitteisyydestäjohtuva heikko siedettävyys, josta johtuu responsin epävarmuus, tai 3] virheellisestä vastavuoroisuudesta sekä stimuluksen että responsin osalta -johtuva responsin epävarmuus. Todellisen elämän uhkapeliluolan pitäjä tuskin tuntee epävarmuutta korjatessaan ilta illan jälkeen satoaan [C.H. Coombs, R.M. Dawes, A. Tversky, 1970].
Edellämainitut 'stimuluksen ja responsin välisen kontingessin' käsitteet ehkä selittäisivät jotakin huonon kortinpelaajan pelikäyttäytymisestä ensimmäisten peliensä aikana -tai sitten erittäin taitavien pelaajien peliä, jota he monin juonin keskenään käyvät. Tällä mallilla voitaisiin ehkä myöskin selittää joitakin arkisen kokemusmaailmamme yksiselitteisiä kommelluksia ja sen avulla voitaisiin analysoida vitsien rakenteita, koskapa ne useimmiten perustuvat joidenkin asiain väärin ymmärtämiseen.
Huomaamme, että näillä edellä esittämillämme 'matemaattisilla malleilla' emme kykene esittämään oikeastaan muuta kuin abstrakteja tapahtumisten formaatteja, joihin sisältöä annettaessa ne ikäänkuin kutistuvat täydellisen selityskyvyttömiksi. Olemmekin tahallisesti yrittäneet juuri tällä tavoin lähestymällä valottaa teoriain abstraktia luonnetta ts. keksimällä vastakohtaisuuden todellisesta arkipäivän maailmastamme, jossa toisesta enemmistö meistä elää ja jossa toisessa vain harvat meistä elävät. 'Huonon kortinpelaajan' maailma on lähellä meidän jokapäiväistä kokemusmaailmaamme ja perin sopimaton esimerkiksi teoreettisiin, matemaattispyykologisiin malleihin, koska ne ovat, luonteensa mukaisesti, pelkästään loogisia konstruktioita, joilla on vain näennäisesti tutulta kuulostavia ja toimintaa nimeäviä attribuutteja. 'Uhkapeluri-Dostojevskin' maailma, josta hän kirjassaan "Pelurit" mestarillisesti kuvaa, on useimmille meistä täysin tuntematon ja tuonkaltaisen pelaamisen todelliset syyt eivät niin ikään voi tulla selvitetyiksi teoreettisten, loogisten mallien avulla.
Tämä samainen rajallisuus pätee myöskin hypoteeseihin tai teorioihin yleensäkin -ja tästä syystä olisi harkitsematonta esimerkiksi arvioida aiemmin käsittelemämme Aristoteleen luonnonfilosofian osio järin pätemättömäksi vain siksi, ettei hän ole osoittanut meille konkreettisesti sitä, että mistä voisimme 'sielun' tai 'hengen' löytää. Toisaalta samainen rajallisuus pätee myöskin kyberneettisiin malleihin, koska niitäkään ei voida osoittaa esimerkiksi elävistä aivoista koettimella näyttäen siten, missä päättelysilmukat sijaitsevat kunkin henkilön aivostossa -tai tuomita ajatusta ekosysteemistä pätemättömäksi vain siksi, ettei sitäkään voida konkreettisesti osoittaa esimerkiksi jostakin metsiköstä siten ja siten siellä sijaitsevaksi.
Ei-numeerisia malleja on käytetty psykologian piirissä muuallakin, kuten havainnollistamaan psykoanalyyttisestä ajattelusta kummunneita johdanteita -tai persoonallisuuden kuvauksessa yleensäkin -ja erityisesti psykofysiologian piirissä. Tällaiset graafiset esitys -ja havainnollistamistavat ovat olleet tavanomaisia myöskin muiden yhteiskuntatieteiden piirissä. Yleensäkin ei-numeerisen esitystavan pätevyyteen on laajalti uskottu, josta syystä sitä on sovellettu pedagogiassa niin elementaari -kuin korkeakoulutuksenkin tasolla.
Numeeriset mallit tarkoittavat sitä, että tutkittavien tapahtumien -tai tapahtumasarjojen kulkua kuvataan matemaattisten formuloiden avulla, jotka tietyssä mielessä tuottavat tarkempaa tietoa, koska niiden avulla voidaan tuottaa kaavallisessa muodossa yksittäisiä tapahtuma-variantteja -ja toisaalta koetella sitä, kuuluuko tietty tapahtuma tietynlaisen numeerisen mallin selitysalaan. Se suhde, joka ei-numeeristen ja numeeristen mallien välillä vallitsee ilmenee mm. siinä, että numeeriset mallit eivät ole niinkään kahlittuja graafisesti ihmisen hahmotettavissa oleviin, kolmi-tai neliulotteisiin koordinaatistoihin -tai yhdenlaisiin Venn-tai blokki -diagrammoihin yms. -joilla joko kuvataan tapahtumisen yleishahmoa tai tapahtumisen kulkua. Numeerisilla malleilla kyetään käsittelemään [periaatteessa] lukuisampien tapahtumatekijöiden ja tapahtumain kulkukaavioiden toteutumia tai toteutumattomuuksia kuin konsanaan graafisilla, ihmisen visuaalisen hahmotuskyvyn rajoittamilla esityksillä parhaimmillaankin kyetään käsittelemään.
Ongelmana numeerisissa malleissakin on mitä ilmeisimmin se, että meillä ei mahdollisesti ole kokemusta siitä, mitä numeeristen mallien kuvaamat tapahtumo-vaihtoehdot kulloinkin merkitsevät -tai kuinka reaalisia ne ihmisen kannalta ovat. Psykofysiologian piirissä on löydetty useita sillä tavoin vakioisia tapahtumisia, että niitä voidaan kuvata matemaattisin keinoin, koska ne noudattavat tiettyä, ennaltamääriteltävissä olevaa tapahtumisen rakennetta, jossa tietyt mitattavuudet vähenevät -ja tietyt mitattavuudet taas lisääntyvät tapahtumo-ehtojen muuttuessa määriteltävissä olevalla tavalla. Ekologian piirissä voidaan matemaattisten mallien avulla kuvata populaatioiden kasvun tapaa, taloustieteissä voidaan matemaattisten mallien avulla kuvata tiettyjen taloudellis-poliittisten päätösten ja toimenpiteiden seurauksia monien muuttujien suhteen jne.
Kybernetiikan suurin ansio lienee siinä, että se on tuonut 'simulaation' -käsitteen ja menetelmän tutkimuksellisiin lähestymistapoihimme. Me voimme 'tehdä tekemättä' monia asioita, joiden 'tekeminen' valmentautumattomana olisi lähinnä yrityksin ja erehdyksin etenevää haparointia pimeässä. Meidän tulisi vain tietää se, onko mainittu 'pimeys' sinällään tutkimisen arvoista -ja mitä tekemämme 'simulaatiot' viime kädessä palvelevat!
Me tunnemme toki kaikki loogisen positivismin -ja siitä erityistieteisiin juontuvat ajatuskuviot sovelluksineen, joita joitakin esittelimmekin edellä. Toisaalta esitetyt ei-numeeriset mallit -ja yleisesti kuvaillut numeeriset mallit psykologiassa ja muissa erityistieteissä pohjautuvat samantapaiselle kokeellisuuden idealle, jota naturalismi korosti todetessaan kaikkien asioiden selittyvän periaatteessa luonnollisten syiden avulla, joiden keskinäisen interferenssivaikutuksen perusteella voidaan rakentaa järjestelmiä. Onhan hyvä ei-numeerinen malli keino, jolla asiain interferenssivaikutusten eräs osa-alue saadaan tarkastelun alaiseksi -ja samalla kyseisellä keinolla näytetään tapa, jolla interferenssivaikutukset tutkitussa kohden tapahtuvat eri ehtojen vallitessa.
Tässä kohden meidän tulisi kuitenkin olla erityisen varovaisia, mitä tulee esimerkiksi eläimillä tehtyjen kokeiden yleistettävyyteen koskemaan ihmisen käyttäytymisen selittämistä. Otamme esimerkiksi yksinkertaisen tutkimusasetelman, jossa tutkitaan rottien 'lähestymis-välttämiskäyttäytymistä'. On täysin luonnollisten syiden mukaista, että rotta lakkaa lähestymästä houkuttelevaa kohdetta, ruokaa, silloin, kun se kohtaa riittävästi epämiellyttävää vastusta. Kun kyseessä on kipu, on jokaisella rotalla tietty sietoraja, jota se ei voi ylittää -ja se lakkaa tällaisen rajan kohdattuaan lähestymästä ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkäinen tahansa. Tällaisessa käännepisteessä sanotaan 'lähestymis-välttämisgradienttien' leikkaavan toisensa, mikäli asia halutaan ilmaista graafisesti.
Samalla tavoin voidaan sanoa, että mikä tahansa eläin kuolee, mikäli sen ympäristö lämpiää siinä määrin, että eläimen kehon valkuaisaineet saostuvat -ehkä jo paljon aikaisemminkin. Tämä on täysin luonnollisten syiden mukaista, kuten mikä tahansa rajatila, jossa eläimet kohtaavat esteen, jossa ne eivät kykene enää käyttämään jotakin elintään tai hengissäpysymisen välineitään tarkoitustaan vastaavilla tavoillaan. Jokainen eläin ja eliö on sopeutunut elämään tiettyjen marginaalien rajoittamalla 'alueellaan', jossa sen hengissäpysymisen välineet toimivat taaten elämän jatkumisen -kaikki tämä selittyy luonnollisten syiden ja seuraamusten mallien avulla.
Mitä me voimme sanoa niistä ihmisistä, jotka Äiti Theresan lailla sietävät mitä puutteellisimpia ja lohduttomampia 'ympäristöjä' pelkästään kyetäkseen auttamaan altruistisella tavalla lähimmäisiään -tai mitenme voimme luonnollisten syidenmallin avulla kuvata Albert Schweitzerin työskentelyä Afrikassa. Mitkä olivat ne luonnolliset syyt, joiden vuoksi alkukristityt menivät mielummin sirkusareenoille leijonien raadeltaviksi kuin luopuivat uskostaan -tai niiden keskiajalla uusia ajatuksia esittäneiden pioneerien motiivit, joiden vuoksi he menivät mielummin roviolle kuin luopuivat käsityksistään. Kyse ei varmaankaan ollut siitä, että kyseisethenkilöt olisivat sietäneet enemmän kipua kuin aikalaisensa -tai että he olisivat halunneet kidutettaviksi ja surmattaviksi ehdoin tahdoin. Saatu uudenlainen tieto vain asettaa aiemman tiedon ja tietämyksen sillä tavoin epäilyksenalaiseksi, että henkilö ei koe olevansa sellaisessa vaarojen uhkaamassa periferiassa, josta olisi syytä vetäytyä mitä pikimmin säilyäkseen hengissä tai mieleltään terveenä. Tällä tavoin ihmiset juuri luovat uudenlaisia syitä maailman tapahtumiseen, jota seikkaa pragmatistit korostavat, vaikka sillä olisikin hintansa.
F.S.C. Northrop pyrkii lähestymään kulttuurien välisiä yhteentörmäyksiä filosofisen analyysin avulla, jossa ristiriitatilanteita tarkastellaan intentionaalisena pyrkimyksenä löytää kulttuurien välisten osatekijäin keskinäisiä korrelatiivisia suhteita -ja päätyä sitten komplementaarisen menetelmän avulla synteesiin, joka olisi sellainen ratkaisu, jonka molemmat kiistaosapuolet voisivat hyväksyä. Northropin mukaan filosofinen antropologia olisi erityisen sovelias nykyhetken kulttuurien tutkimiseen -ja tällaista menetelmää Northrop itsekin käyttää koettaessaan löytää niitä käsitteellisiä perusteita, joilla kansainvälinen lainsäädäntö, kaikessa hajanaisuudessaan, kohdittain ja kokonaisuudessaan, on yhdeksi sidottavissa. Teoksessaan "The Meeting of East and West, 1960" Northrop käsittelee juuri nimenomaan ideologioiden välisiä yhteenottoja 1900-luvulla -ja katsoo, että erottavina tekijöinä kulttuurien ja alakulttuurien välillä johtuvat eroista tiedon, -todellisuuden -ja arvokäsityksissä, jonka seikan Northrop katsoi selittävän mainittuja väärinymmärtämisiä ja avoimia ristiriitoja [J. Burr, ed., 1980].
Northrop on epäilemättä oikeassa siinä.että esimerkiksi kulttuurien välisissä yhteenotoissa on eräänä komponenttina kulttuurien välinen eroavaisuus tiedon,- todellisuuden- ja arvokäsityksissä mutta hän ei mahdollisesti ole huomioinut kaikkia niitä tekijöitä, jotka konflikteissa vaikuttavat. Pelkkä julkiskulttuurillinen saatavilla oleva aineisto ei selvitä sitä, miten- ja mistä syystä esimerkiksi Länsi-Euroopan merivallat tuhosivat Aasian- ja Etelä-Amerikan vallinneet kulttuurit siirtomaa-aikana. Aasiassa tämä tapahtui osin oopiumikaupalla, joka oli kytketty hopeaan -ja osin samanaikaisesti harjoitetulla alistavalla siirtomaahallinnolla, jolla aasialaisia pidettiin jatkuvassa kuristusotteessa. Läntiset merivallat tuhosivat myöskin ns. löytöretkien aikana Etelä-Amerikan intiaanikulttuurit saadakseen kultaa täydentämään merivaltain vajentunutta valtionkassaa -eivätkä siitä syystä, että olisivat ikäänkuin kohdanneet tiedon- ,todellisuuden-, ja arvokäsityksiltään omastaan poikkeavan kulttuurin. Northropin ajatuksenkuluissa on havaittavissa käsitteellisyyden liiallista korostamista -käytännöllisen ja historiallisen aspektien kustannuksella. Northropin filosofia antaa tässä kohden ymmärtää, että toisistaan poikkeavien kulttuurien väliset suhteet olisivat jonkinlaista totuus-ja arvologiikoiden välistä pelinomaista interaktiota, jossa ihmisen raadollisuudella ei ole osaa eikä arpaa.
Historiassa meille opetetaan kuitenkin selkeästi, että Länsi-Euroopan merivallat tarvitsivat valtionkassojensa alijäämäin vuoksi kaikkialla käypää valuuttaa, kultaa ja jalokiviä, ja siitä syystä espanjalaiset konquistadoorit tuhosivat esimerkiksi Inkavaltion. Ennen kuin tällainen on yleensä mahdollista, onryöstön ja riiston kohteeksi joutuneelta kiistettävä arvo -ja kulttuurin keräämä tieto on myöskin asetettava kyseenalaiseksi. Riistettäviksi aiottuja tulee nimittää 'barbaareiksi', 'pakanoiksi', ja 'epäjumalanpalvojiksi', ja koetettava keksiä mahdollisimman runsaasti erilaisia ihmisyyden loukkauksia, joita vieraan kulttuurin edustajat harjoittavat - jotta riistolla olisi oikeutuksensa.
Tämäntapaiseen 'logiikkaan' perustui myöskin myöhemmin harjoitettu kolmikantakauppa, jossa miljoonia afrikkalaisia kuljetettiin orjalaivoilla Pohjois-Amerikan puuvillapelloille ja Keski- sekä Etelä-Amerikan kaivoksille sekä sokeriruokoviljelmille. Perusteena sanottiin olevan sen, että afrikkalaiset olivat vain 'villejä pakanoita', 'ihmissyöjiä' -ja hädin tuskin kotieläinten tasolla olevia otuksia. Toisaalta tiedettiin, että afrikkalaiset olivat kestäviä -ja siten erityisen soveliaita raskaisiin pelto -ja kaivostöihin, vaikka heidät olikin pyydytetty tai ostettu suoraan 'villeinä villistä ja kesyttömästä viidakosta', jossa heillä ei ollut tietoakaan mistään kulttuurista mutta jota heille voitiin vähäisessä määrin opettaa. Tuskinpa uuden mantereen plantaasinomistajat, jotka tulivat ostamaan uusia 'juhtia' orjamarkkinoilta, pohtivat sitä, missä mielessä afrikkalaisten edustama kulttuuri erosi amerikkaisesta kulttuurista. Samoin voidaan sanoa, että tuskinpa brittiläinen siirtomaavirkailija mietiskeli alati sitä, miten kristinuskon ideat erosivat taolaisuudesta, buddhismista, konfutselaisuudesta tai hinduismista, koska hänen mielenkiintonsa suuntautui todennäköisesti pikemminkin niihin taloudellisiin suhdanteisiin, jotka määrittivät hopean kulloisenkin hinnan. Aasialaiset sopi määrittää oppimattomiksi 'kuleiksi', jotka soveltuivat erityisen hyvin vetämään rikshaa ja joilla oli korkeintaan eläinten oveluutta.
Edelläesitetty tulkinnallinen lisäys ei tietenkään tuota aukotonta ja täydellistä selitystä, mitä tulee länsimaisen sivistyksen levittämiseen muihin maihin ja maanosiin mutta on kuitenkin eräs selite, joka täydentää hyväksyttyjä selityksiä.
Länsi-Euroopassa on kuitenkin esiintynyt pyrkimyksiä tarkastella politiikkaa niin kuin sitä todella tehdään. Ihannekuvia ihannevaltioista on esitetty lukuisiakin mutta tällöin on useinkin jätetty kuvaamatta se 'valtio', jota korvaamaan kuvattu ihannevaltio on tarkoitettu. Macchiavellin tunnettu teos "Ruhtinas" kuvaa eräältä kannalta aikansa hallitsijoiden todellisia toiminnan tapoja ja toiminnan motiiveja. On ilmeistä, että kyseessä olivat tuolloin harjoitetut todelliset käytännöt, koska tiedetään, että esimerkiksi hallitsijoiden salamurhat eri keinoin olivat varsin tavanomaisia. Hallitsijoiden on täytynyt Macchiavellin jälkeisinäkin aikoina maistattaa ruokansa ja juomansa alaisillaan myrkytetyksi joutumisen pelossa -tai teloituttaa muille peloksi satoja alamaisiaan, jotta muiden tottelevaisuus ja pelko säilyisi. On kuin kyseessä olisi eräänlainen hallitsijan ja hallittavien välinen vuoropuhelu, joka koostuu siitä, että hallitsija yrittää estää syrjäyttämisensä terrorilla -ja hallittavat taas syrjäyttää hallitsijansa koettaen surmata tämän kaikin käytettävissään olevin keinoin.
Useatkin filosofit ovat kritisoineet voimakkaasti itsensä 'valtion' tarpeellisuutta instituutiona, kuten esimerkiksiRousseau. Kyseisenkaltaiset filosofit katsovat, että valtio enemmänkin kahlitsee ja orjuuttaa alkuaan vapaita ihmisiä -ja että valtio ei ole lainkaan välttämätön instituutio -ja että ihmisillä on muitakin keinoja järjestellä keskinäisiä asioitaan kuin luomalla kankeita ja kahlitsevia byrokratioita. Tämäntapaisia ajatuskulkuja on tavattu nimittää anarkistisiksi. Historiassa on eräitä vaiheita, kuten murros- ja siirtymävaiheet, joiden aikana 'valtiottomuuden ihannetta' on koetettu työstää käytäntöön. Meitä ajallisesti lähinnä lienee Espanjan sisällissota, jonka kenraali Franco suosijoineen kukisti -ja jonka sodan aikana sosialistit syrjäyttivät anarkistit. Missään tunnetussa historian murros -tai siirtymävaiheessa anarkistit eivät ole onnistuneet säilyttämään vaikutusvaltaansa murroksen jälkeiseen aikaan, vaikka ovatkin toimineet osaltaan murrokseen johtaneena voimatekijänä ja vaikuttajana.
Michail Bakuninin, anarkistin, mukaan valtio on kammottava harhakuva ihmisten yhteiselosta ja valtio on valtava hautausmaa, jossa maan parhaimmat pyrkimykset ja elävät voimat autuaasti ja jalomielisesti kyseisen harhakuvan sokaisemina antautuvat poltettaviksi ja haudattaviksi. Max Stirner julisti puolestaan valtion 'perivihollisekseen numero yksi'. Molemmat pitävät hyvin pahana seikkana sitä, että valtiolla on voiman käytön oikeus, jolla se alistaa ihmiset tiettyihin käyttäytymyksellisiin formaatteihin -sallimatta vapautta siinä mielessä, että se johtaisi lisääntyvään valtion entropiaan [Valtio-opin laitos, klassikkoseminaari 26.4.-84, E. Hautala].
Michael Bakunin korostaa yhteisön merkitystä, jota hän pitää valtion vastakohtana. Yhteisö on hänen mukaansa ihmisten vapaa yhteenliittymä, jota eivät hallitse mitkään poliittiset lait, jotka voivat olla autoritaarisia, mielivaltaisia, uskonnollisia yms. -lakeja, joita etuoikeutetut luokat ovat aina olleet luomassa turvatakseet omat asemansa ja ollakseen kykeneväisiä massojen riistoon. Yhteisössä taas hallitsevat sellaiset luonnonlait, joita noudatamme itsestämmekin ja tietoisesti tahtomattammekin -koska ne ovat riippumattomia ihmistahdosta. Luonnonlait ovat kylläkin toisaalta osa omaa luontoamme, josta syystä niiden asettamat rajoitteet eivät loukkaa vapauttamme. Toisaalta yhteisö on yhtä luonnollinen kuin luonto itsekin on omassa ikuisuudessaan. Tällaisia luonnon lakeja vastaan nouseminen olisi yhtä mahdotonta kuin kapina luontoa tai kapinoitsijaa itseään vastaan. Yhteisö ei ole hyvä tai paha, koska itse luontokin on sellaisten määrittelyjen ulkopuolella [Valtio-opin laitos, klassikkoseminaari 26.4.-84, E. Hautala].
Yhteisössä yksilöt toteuttavat yksilöllistä vapauttaan, kuten myöskin persoonallisuuttaan ainoastaan niiden ihmisten kautta, jotka häntä ympäröivät. llman yhteisöä ihminen olisi ilman muuta mitä typerin ja kurjin olento kaikkien olentojen joukossa... Yhteisö ei vähennä tai rajoita yksilöiden vapautta, vaan luo sitä alati lisää, koska yhteisö on puu ja vapaus on sen hedelmä. Ihminen tekee tietyllä tavoin jotakin, koska hän haluaa ja tahtoo tehdä niin. Yhteisö yksinkertaisesti yksilöllistää itseänsä jokaisessa yksilössä. Valtio on pelkästään ohimenevä ilmiö, joka hetkeksi rumentaa yhteisöä, koska valtiolla ei voi olla yhteisön kaltaista kohtalokasta ja muuttumatonta luonnetta, toteaa Michael Bakunin edelleen [Valtio-opin laitos, klassikkoseminaari, 26.4.-84, E. Hautala].
Bakunin argumentoi voimakkaasti sellaisia liberaaleja, sosialistisia ja vallankumouksellisia oppeja vastaan, jotka pyrkivät käyttämään valtiota instrumenttina teoriainsa realisoimiseen. Bakunin argumentoi tässä yhteydessä erityisesti Rousseaun ajatuksia vastaan, koska Rousseau katsoi 'sopimusteoreetikkona' ihmisten luoneen valtion -ja muita instituutioita työn, turvallisuuden ja sodan uhan vuoksi. Yhteiskuntasopimus voi hyväksyä moraalittoman valtion, jossa isänmaallisuutta saatetaan negatiivisessa, nurkkakuntaisessa mielessä käyttää sotien pyhittämiseen ja sotaoperaatioiden oikeuttamiseen yms. [Valtio-opin laitos, klassikkoseminaari, 26.4.-84, E. Hautala].
Michael Bakuninin mukaan valtio on tuomittu tekemään pahaa, koska valtio on sen luonteinen. Hallituksilla on kaksinainen tarkoitus valtioissa, koska ne toisaalta tukevat valtiota hyväkseen käyttävien hallitsevien luokkien ylivaltaa hyödynnettävän kansan ylitse -ja toisaalta hallitukset suojelevat oligarkisia ryhmiä, jotka hallituksen avulla turvaavat omia, erityisiä etuoikeuksiaan. Tässä yhteydessä Michael Bakuninin ajatuskuviot lähenevät Macchiavellia, jonka mukaan jokaisen valtion olemassaolo, hyvinvointi ja varallisuus perustuu rikokseen. Ylipäätään voidaan kiteytetysti sanoa, että se, mikä on yksilöltä kiellettyä, on valtiolle sallittua [Valtio-opin laitos, klassikkoseminaari 26.4.-84, E. Hautala].
Michael Bakuninin mukaan anarkistisella yhteiskunnalla tulisi olemaan kaksinkertainen rakenne. Yhtäältä talousrakenne, joka olisi työläisten yhteenliittymien keskinäinen liitto -ja toisaalta hallintorakenne, joka olisi kommuunien keskinäinen liittoutuminen. Bakunin tarkoittaa tässä ns. federatiivista ykseyttä, joka syntyisi ihmisten yhteisöjen aidon ja elävän kanssakäymisen tuloksena, johon kanssakäymiseen ei mikään erityinen valtiokoneisto olisi pakottamassa dogmaattisella, kuristavalla ja alistavalla otteellaan. Todellinen ja elävä ykseys voidaan saavuttaa vain siten, että kaikki yksilöt ja yhteisöt saavat kehittyä mahdollisimman vapaasti. Yksikkökoot tavallaanmääriytyisivät niistä tehtävistä käsin, joita ollaan tekemässä vapauteen pyrittäessä, koska on tehtäviä, joita pienyhteisöt eivät ole kykeneviä edes kaikki voimansa ponnistaenkaan suorittamaan [Valtio-opin laitos, klassikkoseminaari, 26.4.-84, E. Hautala].
Bertrand Russell, joka tunnetaan yleisemmin pikemminkin matemaattisista kehitelmistään ja populaareista filosofisista julkaisuistaan, kehitti eräänlaisen 'kiltasosialismin idean', joka tietyssä mielessä muistuttaa Michael Bakuninin federatiivista yhteisöjen ykseytymistä. Russell painottaa myöskin vapautta ja toteaa, että vapaus ei ole täydellistä, ellei siihen sisälly sorron puuttuminen -ja vapaan organisoitumisen sekä itsehallinnon toteutuminen. Työläisten tulisi kyetä valvomaan tuotantoa ja heillä tulisi olla tarvittavat aineelliset perushyödykkeet. lhmisten tulisi voida muodostaa omista eduistaan tietoisia yhteiskunnallisia yhteenliittymiä ja niihin soveltuvia järjestöelämän muotoja. Taloudellisen elämän tulisi kehittyä niin, että tuotantoon luodaan edustuksellisia instituutioita, sillä todellista demokratiaa ja vapautta ei voi olla ilman, että työläiset valvovat oman työnsä hallintoa. Sosialismi toteutuu siten, että keskeiset teolliset-, kaupalliset-, ja pankki-instituutiot asetetaan demokraattiseen valvontaan [Noam Chomsky, suom.,1976].
Jotta tämänkaltainen kehityksellisyys voisi toteutua, tulisi työläisten tietää enemmän niistä asioista, joita he ryhtyvät valvomaan ja ohjaamaan -oman kokemuksellisen tietonsa verevöittäminä ja historioistaan jotain oppineina. Tässä Russell on, Michael Bakuninista poiketen, painottanut erityisesti sitä, että vain tiedon kautta voidaan saavuttaa vapaus -ja että tieto ei kasvatuksellisessa mielessä ole pelkkää 'kuolleiden faktojen omaksumista', vaan toimintaa, joka suuntautuu maailmaa luoviin ponnisteluihin. Russellin mielestä 'nykyisillä' ja 'vallitsevilla' faktatiedoilla me olemme pääsemättömissä kaikkine ongelminemme nykyisyydessämme. Russellin oppilas Noam Chomsky toteaa, että hänen oppi-isänsä lähestyy yhteiskunnallisia ongelmia erityisen järkevästi mutta puolivuosisataisen tragedian jälkeen hänen ajatustensa toteutuminen näyttää epätodennäköisemmältä kuin koskaan. Ajatusten esittämisajankohta ajoittui juuri Neuvostovallankumousta välittömästi seuranneisiin vuosiin -ja tällöin hänellä lienee ollut syytäkin optimismiinsa -koskien niin tiedon ylivertaista asemaa -kuin työläisten mahdollisuuksia muuttaa maailmaa. Russell kannattaa eräänlaista jatkuvassa muutostilassa olevaa sosialismia, joka on enemmänkin tendenssi kuin jokin tiukasti määritelty oppikokoelma. Onnistuneen kommunismin edellytyksenä on se, että ihmiset päätyvät siihen toivon kautta -eivätkä ajaudu siihen epätoivon pakottamina. Ennen kommunismia ihmisten on hylättävä sokea uskonsa kapitalismiin ja muiden valtajärjestelmien mytologiaan [Noam Chomsky, suom., 1976].
Ihmisten on niin ikään hylättävä usko tuotannon tärkeyteen sinänsä, jonka vimman ajamina he tuhoavat maapallon voimavarat hillittömällä tuhlauksellaan, mikä merkitsee käytännössä melko varmaa niukkuuden aikakautta tuleville sukupolville. Kansallisuusaate olisi nähtävä tässäkin yhteydessä varsin irrationaalisena voimana, joka saattaa johtaa 'kansakunnat' keskinäiseen kamppailuun hupenevista luonnonvaroista [Noam Chomsky, suom., 1976].
Kaikki ne yllykkeenomaiset ja sokeat tavoittelut, jotka ihmistä tällä hetkellä ajavat, estävät häntä huomaamasta sitä hyvää, joka voisi olla tuloksena tieteen ja taiteen harrastamisesta, tiedon laajemmasta leviämisestä ja henkisten kykyjen kehittämisestä, kuten myöskin palkkatyöläisten pidemmästä vapaa ajasta ja lisääntyneestä kyvystä älyllisiin nautintoihin [Noam Chomsky, suom., 1976].
Yksinkertaisemmalta aikakaudelta peräisin olevat ja lähes sinällään säilyneet instituutiot estävät tällaisen kasvun periaatteen toteutumisen useimpienmiesten ja naisten kohdalla. Yhteiskuntaa on siis radikaalisti uudistettava -ja näin etsittävä sitä kautta keinoja luovuuden vapauttamiseksi, eikä yhä uusien ja uusien valtasuhteiden pystyttämiseksi. Tässä kohden Russellin ajatukset eroavat Michael Bakuninin ajatuksista, koska Russel ei näe tarpeelliseksi poistaa valtio-instituutiota, vaan sopeuttaa ihmiset käyttämään sitä ja oppimaan ne toiminnan tavat, joilla valtiota voitaisiin parantaa. [N. Chomsky, suom., 1976].
Russell haluaa poistaa, pakkokasvattamisen ohella, ne sorronlähteet -ja vapauttaa ihmisten luovat voimavarat ja tarkastella -sekä säädellä kokonaan uudella tavalla talouselämää ja tuotantoa. Vuonna 1923 Russell ennustaa, että teollisen yhteiskunnan edellyttämät tehtävät voisivat luoda jonkinlaisen valtionsosialismin muodon kaikkiin suuriin valtioihin. Tässä kehityskulussa työläiset voisivat ymmärtää, että he voivat ottaa valvontaansa yhteiskunnan tärkeimmät instituutiot. Tällöin heidän ei tarvitsisi enää olla riippuvaisia vain työläistovereidensa muodostamasta yhteisöstä -eikä etuoikeutettujen luokan, kapitalistien mielivallasta -tai valtionsosialistisen byrokratian virallisesta luokasta. Tässä kohden Russell painottaa voimakasta mielipiteidenmuokkausta sekä kasvatusta todeten, että nimenomaan Yhdysvalloissa tarvitaan laajaa sosialistista propagandaa, koska Yhdysvallat on johtava kapitalistinen kansakunta [N. Chomsky, suom., 1976].
Russellille sosialismi merkitsee luovien voimavarojen vapautumista, jotka epäilemättä ovat 'sidoksissa' -mikäli ihmiset tekevät työtään tietämättä tai tiedostamatta työnsä tarkoitusta ja käyttöfunktiota -tai omaa rooliaan tuotantokoneiston osina ja talouselämän rattaistossa. Russell näkee kasvatuksen tehtävänä olevankin, kuten jo aiemmin mainitsimmekin, suuntautuvuuden toimintaan, joka ponnistelujen kautta luo uutta maailmaa -eikä voi olla näin pelkkää kuolleen fakta-aineiston keräämistä [N. Chomsky, suom., 1976].
Kasvatuksen ohjenuorana tulisi olla kunnioitus jotakin pyhää ja määrittelemätöntä, jotakin rajoittamatonta ja yksilöllistä, oudon ainutkertaista -kohtaan. Kasvatuksen tulisi olla kunnioitusta elämän kasvuperiaatetta kohtaan, joka ruumiillistuu mykän maailmankulun eräässä osasessa. Kasvatuksen tulisi pitää päämääränään ihmisen jokaisen luovuuden kipinän herättämistä ja vahvistamista [N. Chomsky, suom., 1976].
Russellin mukaan humanistinen ihmiskäsitys tarkastelee lasta samoin kuin puutarhuri tarkastelee nuorta puuta oliona, jolla on tietty sisäinen luonto ja olemus. Kyseinen luonto ja olemus kehittyy ihailtavaan muotoonsa, jos sille annetaan sopiva kasvualusta, valoa ja ilmaa. Ihmisen kasvun tarvitsema maaperä ja vapaus ovat mittaamattoman paljon vaikeammat löytää ja saavuttaa. Toivomustemme mukaista täyttä kasvua ei voida määritellä -eikä todistaa, koska se on herkkä. Vain monimuotoinen, kehittynyt intuitio voi siitä jotakin aavistella ja mielikuvitus sekä huomaavaisuus tavoittavat sen ainoastaan hämärästi [N. Chomsky, suom., 1976].
Russell kiinnittää huomiomme 'tuotannon tärkeyteen sinänsä', mikä ajatus on tietyssä mielessä hyvinkin ajankohtainen, sillä olemmehan, tahdoimmepa tai emme, tuottamisen ja kuluttamisen nopeutuvan syklin orjamaisia osasia -itse kukin meistä! Russell näkee selvästi myöskin sen, mihin maapallon energia -ja raaka-ainevarojen hillitön tuhlaus meidät lopulta johtaa, mikä seikka liittyy kiinteästi tuottamisen ja kuluttamisen kiihtyvään ja pakonomaiseen sykliin -tai millainen tulevaisuus meidän jälkeläisillämme tulee olemaan. Se, mitä tulee sosialistisen propagandan levittämiseen Yhdysvalloissa, johtavassa kapitalistisessa kansakunnassa, ei ole ollut niin yksinkertaista, kuin Russell pyrki näkemään.
Yhdysvalloissa sallitaan toki sosialistista propagandaalevitettävän. Vallankumouksesta, hippiliikkeestä, Helvetin Enkeleistä -ja kaikista ilmiöistä on tajuntateollisuuden piirissä luotu tuotteita, jotka menevät jopa erittäin hyvin kaupaksi. Yhteiskuntakriittisyys on kauppatavara siinä missä jokin luonnonmullistus tai amerikkalainen elämänmuotokin eri tasoillaan kuvattuna. Vika on vain siinä, että työläiset eivät pääse itse operoimaan joukkomedioilla, joissa levitetään 'tietoa' tai 'uutismateriaalia', kuten lehdistöllä, radiolla ja Televisiolla -elokuvista puhumattakaan, joita tajuntateollisuus televisioon ja elokuvateattereihin tuottaa.
Kukaan ei halua itse asiassa kuulla puhetta takaovella odottavasta niukkuuden aikakaudesta, tai kauhun tasapainon mahdollisesta järkkymisestä -muutoin kuin tajuntateollisuuden huolellisesti kuorruttamissa tuotteissa tarjottuina annospaloina. Yliopistoja, joista arvostetuimmat ovat yksityisiä, eivät työläiset voi ilman 'tietoa' kaapata haltuunsa -tai ryhtyä sanelemaan niissä annettavia opetuksellisia sisältöjä. Sotateknologiaan liittyvien tuotannoalojen lopettaminen merkitsisi työläisten kannalta massatyöttömyyttä, koska sen piiriin liittyy, tavalla tai toisella, hyvinkin monenlaisia teollisuudenaloja. Uutismediain kaappaaminen olisi myöskin lähes mahdotonta, koska tässäkin tapauksessa työläisten tulisi selvittää itselleenkaikki ne uutiskanavat, joista mediat saavat materiaalinsa -sekä lukemattomia muitakin seikkoja, joiden varassa uutisten saanti on. Viihdeteollisuuden kaappausyritykset kilpistyisivät nekin tarvittavan tiedon puutteeseen -tai haluttomuuteen edes hankkia kyseisenlaista tietoa. Lisäksi raja 'tajunnallisuuden' ja perinteisen 'esineellisyyden' välillä on hämärtynyt niin, että todellisuuden proosan, tragedian ja komedian kolmijako on hyvin tulkinnallinen ja vaikea kaikkine multi-funktionaalisine rooleineen ja kulisseineen.
Työläiset eivät omista massamedioita -ja he eivät mahdollisesti tiedäkään, miten ne itse asiassa 'omistetaan' ja miten kyseisiä välineitä käytetään. Suurin vaikeus olisi kuitenkin se, että ennen propagandan perillemenoa tulisi niin kodeissa kuin kouluissakin tapahtua kasvatuksellisen orientaation syvä muutos, koska muussa tapauksessa annettu propaganda ei kiinnostaisi ketään, sillä siinä määrin vahva ote tajuntateollisuudella kuluttajiinsa nähden on.
Olemme edellä käsitelleet eräitä Russellin ajatuskulkuja, koska Chomsky tuntuu miltei joka rivillä lähettävän Russellille sanattoman kiitoksen siitä, että hänellä itsellään on ollut kykyä ja mahdollisuuksia muodostaa oma katsantokantansa maailmanpolitiikkaan. Chomsky luonnehtii Russellin sosialismia kiltasosialismiksi ja Russellin asettamaa sosialismin päämäärää anarkistiseksi mutta ei tee tätä kuitenkaan moite mielessään, sillä Chomsky tuntuu tästäkin huolimatta arvostavan Russellia suurena ja lämpimänä ajattelijana, jota aikalaiset ovat aiheettomasti mustamaalanneet ja käsittäneet hänen johtavat pyrkimyksensä tahallisesti tai tietämättömyyttään ja ymmärtämättömyyttään väärin.
Chomsky sanoo, että:
"Yhdysvallat on herännyt hitaasti sotaa seuranneiden vuosien dogmaattisesta unesta pääasiassa opiskelijaliikkeen ja mustien vapautusliikkeiden vaikutuksesta. Nykyään lienee jo kovin vaikeaa löytää ketään vakavasti otettavaa sosiologia, joka ilmoittaisi, että 'teollisenvallankumouksen tärkeimmät poliittiset ongelmat on jo ratkaistu. Myös Yhdysvaltain rooli kansainvälisessä politiikassa käsitetään nykyisin aivan toisin kuin aikaisemmin". Chomsky toteaa 'kylmällä sodalla' olleen tärkeä rooli, koska sillä saatettiin aikaan kommunistihysteria, joka tunnetaan myös nimellä mcarthyisimi, millä pohjattiin amerikkalaisten asenteita politiikalle, jonka mukaan 'voitaisiin pitää missä tahansa maailman osassa tapahtuvaa yritystä kumota vallitseva järjestys Neuvostoliiton tai Kiinan aikaansaamana kansallisena vapaussotana, joka merkitsi poliittista etua mainituille maille', kuten Kennedyn hallintokaudella järjestelmällisesti haluttiin uskotella. Laajoissa piireissä pidettiin itsestäänselvyytenä, että Yhdysvallat on täysin erilainen kuin muut historiasta tunnetut suurvallat ja kaikki epäonnistuneet sotilaalliset offensiivit, jollaisia Yhdysvallat suorittaisi, johtuisivat vain muiden maiden sotilaallisten tai puolisotilaallisten voimien ja toimien virheellisistä arvioinneista" -mikä ajattelu ei liene vierasta meidän 1980-luvun tuntemallemme Yhdysvaltain sotilaallispoliittiselle ajattelulle [N. Chomsky, suom., 1976].
Kennedyn hallintokaudella edellämainitunkaltainen ajattelu oli presidentin neuvonantajienkin piirissä tavallista ja siihen sisällytettiin peloitteena ajatus, jonka mukaan Yhdysvaltain tuli säilyttää asemansa niin Indo-Kiinassa kuin Dominikaanisessa tasavallassakin -ja kaikissa niissä maissa, joita Yhdysvallat tavalla tai toisella tuolloin kontrolloi ja katsoi etupiiriinsä kuuluviksi 'jottei Yhdysvallat mahdollisten tappioiden seurauksena joutuisi samantapaiseen asemaan kuin Suomi ts. Neuvostoliiton poliittisen tahdon alaiseksi [N. Chomsky, suom., 1976].
Chomsky jatkaa:
"Harvat lukutaitoiset ihmiset uskovat nyt, että kotikommunistit ovat uhkana amerikkalaiselle vapaudelle tai että Moskovasta tai Pekingistä ohjattu yhtenäinen salaliitto saattaa Yhdysvallat Puolan tai Suomen kaltaiseen asemaan, jos Yhdysvallat luopuu maailmanlaajuisista sotilaallisista tavoitteistaan. Valitettavasti näin järkevän asenteen omaksumiseen johtavat ensiaskeleet eivät ole vieläkään johtaneet yleiseen halukkuuteen soveltaa Yhdysvaltain politiikkaan niitä älyllisiä mittapuita, joita muihin maihin sovellettuina pidetään itsestäänselvyyksinä". Yhdysvallat odottaa siis vastapuolensa odottavanvain tilaisuutta ensi-iskuun [N. Chomsky, suom., 1976].
Chomskyn mukaan "kylmä sota" kommunistihysterioineen on täyttänyt hyvin tehtävänsä, sillä:
"...amerikkalaisten mobilisoiminen kansallisen politiikan tukijoiksi. Ne ohjelmat, joiden pohjalta hallitus on tukenut pääasiassa asevarustelutuotantoa ja siihen liittyvää tutkimus-ja kehitystyötä [se työllistää melkein kaksi kolmasosaa maan tiedemiehistä ja insinööreistä sekä huomattavan määrän muuta työvoimaa], ovat olleet ilman muuta eräs 'terveen talouden' tärkeitä perustekijöitä. Veronmaksajat sietivät näitä ohjelmia sen takia, että hänen johtajansa onnistuivat päästämään hänessä helvetin irti -hirvittävään yhteiskunnalliseen hintaan" [N. Chomsky, suom., 1976].
Chomsky toteaa, että edellämainitunlaista ilmapiiriä tarvittiin myöskin kansalaisten tuen saamiseksi harrastetulle kehitysmaapolitiikalle ts. 'kaikkein heikoimpien maiden ovien avaamiseksi amerikkalaiselle pääomalle ja amerikkalaisilleyrityksille', kuten Woodrow Wilson jo vuonna 1914 toimiessaan hallituksen ulkoministerinä asian ilmaisi. Kun sitten 1960-luvulla korkeakoulumellakat alkoivat, pyrki hallitus innokkaasti selittämään sen esimerkiksi riippumattomaksi ilmiöksi, jolla ei ollut mitään yhteyttä esimerkiksi käynnissä olevaan Vietnamin sotaan tai rotukysymykseen yms. Itse en muista tuolloin nähneeni sanomalehdistössä tietoja, jossa kampusmellakat olisi suoranaisesti yhdistetty niihin reaktioihin, joita Yhdysvaltain ulkomaanpolitiikkaa tai sisäpolitiikkaa vastaan esiintyi tuolloin, joten suomalaisessa lehdistössä vallitsi pitkälle samankaltainen tendenssi -ja yhdessäkään lehdessä ei puhuttu Tonkinin lahden öljystä, vaan agar-agarista, jota kyseisellä lahdella tavataan ja josta tehdään liivatetta. Opiskelijoiden levottomuudet pyrittiin Yhdysvaltain tiedotusvälineissä yhdistämään huumausaineen käyttöön ja radikaaleihin ja karismaattisiin professoreihin, joiden johtamina opiskelijat mellakoitsivat. Kukaan ei tuolloin ihmetellyt sitä, mikä sai vietnamilaiset niin sinnikkäästi puolustamaan mangroverämeikköjään vuosikymmenien ajan 'maailman suurinta sotilasmahtia' vastaan. Chomsky sanookin viiltävästi, että vietnamilaiset taistelivat eloonjäämisestään, kun amerikkalaiset taas pelasivat jonkinlaista domino-peliä.
Chomsky jatkaa:
"Kennedyn hallituksen aikana kehiteltiin tärkeimmät vapautusrintaman [Vietnam] vastaiset ohjelmat. Silloin amerikkalaiset joukot [joita kutsuttiin neuvonantajiksi] alkoivat osallistua laajassa mitassa pommitus- ja hävittämisoperaatioihin -ja kasvuston hävittäminen ja laajamittaiset väestönsiirrot ja 'väestön valvonta' aloitettiin. Kennedyjen neuvonantajat aloittivat ja johtivat näiden ohjelmien entistä kiihkeämpää toteuttamista Johnsonin aiiana, he toteuttivat Etelä-Vietnamin valtavan pommitusoperaation sekä tunkeutumisen Laosin ja Pohjois-Vietnamin maaperälle ja näiden alueiden entistä laajamittaisemman pommituksen ja hävittämisen" [N.Chomsky, suom., 1976].
Jan Myrdal on kirjoittanut:
"Ihminen, joka ei tiedosta, ei voi pettää. Hän kulkee turvallisin mielin läpi koko elämänsä. Mutta me, jotka olemme osa perinnettä -eurooppalaisia -ja jotka jatkamme tätä samaa perinnettä, olemme pettäneet tietoisesti, tietäen ja tuntien asiat, olemme eritelleet huolellisesti kaikki sodat jo ennenkuin ne on edes julistettu. Emme kuitenkaan lopettaneet näitä sotia [ja monista tuli sotapropagandisteja heti kun sota oli julistettu]. Kuvaamme, kuinka rikkaat ryöväävät köyhiä. Elämme rikkaiden joukossa. Jatkamme elämistämme ryöstelyn keskellä ja sikiämme ajatuksiamme rikkaiden käyttöön. Olemme kuvanneet kidutusta ja olemme kirjoittaneet nimemme kidutusta vastustaviin vetoomuksiin, mutta emme ole lopettaneet sitä [ja meistä itsestämme tuli kiduttajia kun korkeammat edut sitä vaativat ja meistä tuli kidutuksen ideologeja]. Voimme jälleen eritellä maailman tilannetta ja kuvata sotia sekä selitellä, miksi niin monet ovat köyhiä ja nälkäisiä. Emme tee kuitenkaan enempää. Emme toimi sittenkään tietoisesti. Olemme järjen huoria". [Tähän voisi vielä lisätä, että usein olemme tuomitsemassa, vaikka olemme sattuman kautta syyttömiä, Suom. huom.][N.Chomsky, suom., 1976].
Aiemmin kursorisesti käsittelemämme F.S.C. Northrop on varmaankin toiminut vilpittömässä hengessä pyrkiessään kehittelemään keinoja ratkaista 'kulttuurien välisiä konflikteja' abstraktiotasollaan. Noam CHomsky, joka on edelläkuvannut erästä vaihetta Yhdysvaltain historiassa, on halunnut ja pyrkinyt näkemään 'asiat' kaikessa inhimillisessä raadollisuudessaan ja sen, kuinka konkreettinen asia eettinen kohdemaailma on. Vaikka Vietnamin sota amerikkalaisten osalta onkin päättynyt meidän eläessämme vuotta 1984 (nyt vuotta 2003), jota myöskin "Orwellin vuodeksi" kutsutaan, maailmassa on senkin jälkeen käyty -ja käydään yhätikin sotia mutta näyttää siltä, että emme vieläkään ole oppineet juuri mitään. Se Vietnamin sodan konkretisointi yksittäisine taistelutapahtumakuvauksineen, jonka Chomsky esittää 'Tiedon ja vapauden ongelma, 1976' sivuilla 67-78, voisi hyvinkin kuvata KeskiAmerikan tilannetta nyt ja sellaisena, millaiseksi se väistämättä on kehittyvä -tai Etelä-Afrikan Liittotasavallan joukkojen vuosittaista invaasiota Namibiaan -tai sotia, joita käydään yhätikin jossain päin maapalloa, joista sodista emme mahdollisesti edes tiedä mitään. Russell käytti viimeisinä elinvuosinaan valtavasti energiaa vastustaessaan Vietnamin sotaa ja varoittaessaan amrikkalaisia ydintuhon mahdollisuuksista -sekä kritisoidakseen valtion propagandaa. Russellia itseään syytettiin herkkäuskoisuudesta kommunistiselle propagandalle, kuten Chomsky toteaa [N. Chomsky, suom., 1976].
Russelilla on erityisen kaunis näkemys siitä maailmasta, jollaiseen ihmiskunta voisi päätyä, mutta:
"Ennen sitä maailmalla, jossa elämme, on toisenlaiset päämäärät. Mutta tämä maailma siirtyy historiaan, se palaa omien, kuumien intohimojensa tulessa; ja sen tuhkasta nousee uusi, nuorempi maailma, täynnä toivoa ja aamurusko silmissään".
Onkin tavattoman murheellista, että jokin satunnainen tietokonevirhe voisi saada meidän silmistämme kuvastumaan maapallon biologisen elämän lopullisen ja vääjäämättömän iltaruskon, jonka mukana menisivät meidän kaikkien toiveet ja unelmat paremmasta huomisesta eilisyyden ja alkukantaisuuden sulkeistuvaan pimeyteen [N. Chomsky, suom., 1976].
Henry Kissinger on sanonut, että 'todellinen rauha ei ole pelkästään sodan puuttumista' -jolla hän mitä ilmeisimmin viittaa siihen, että rauhan käsitteellä on paljon syvempi ja jokaista ihmistä koskettavampi merkityssisältö mitä tavanomaisesti ajatellaankaan. Mikäli me ymmärtäisimme sen tiedon tuottaman kirouksen merkityksen, joka meidän kannettavaksemme on tullut, me kykenisimme myöskin jäädyttämään valmiustilan sotaa varten -sekä purkamaan itsensä sotatuotannon tietäen edelleenkin tietävämme sen, miten ne voidaan rakentaa ennalleen milloin tahansa. Meillä ei yksinkertaisesti ole oikeutta orjuuttaa väkivallan avulla heikompiamme -ja toisaalta meillä ei kansalaisina ole edes velvollisuutta osallistua väkivallalla pakottamiseen -semminkin kuin useimmat meistä eivät saata katsoa olevansa siinä mielessä tietämättömiä asioista, joita Jan Myrdal kuvaa [N. Chomsky, suom., 1976].
Moraalinen vastuu ei ole pelkkä hypoteettinen tietämiseen liittyvä spekulaatioiden aihe, koska jokaisen ihmisen jotkut toimet niin tekemisten -kuin tietämistenkin piirissä ovat kannanottoja johonkin. Tässä meidän ei todellakaan tulisi ajatella, että jokin tietty tieteenala olisi muita keskeisempi moraalisten kannanottojen tai vastuun kannalta. Chomskyn mukaan jotkut yhteiskuntatieteilijät katsovat jopa oman tieteenalansa olevan muita keskeisemmän koulutettaessa tulevaisuuden 'uusia mandariineja', jotka sitten tietämyksensä kautta kykenevät käyttämään sellaisia manipulaation keinoja, joita perinteisetkansantribuunit eivät tunne [N. Chomsky, suom., 1976].
'Uudet mandariinit' olisivat sivistyneitä oppimiensa ei-teknisten tieteiden kautta -ja hallitsisivat toisaalta oppimiensa teknisten tieteiden mahdollistamien menetelmien avulla. Missään tapauksessa tällaisten ihmisten maailmankuva ei saata olla kovinkaan ehyt -ja siten nämä ihmiset toimisivat pitkälti vallitsevien suhdanteiden mukaan. Los Alamosin aseosaston johtaja Harold Agnewkin sanoo:
"Nykyaikaisen teknologian perusta on keksintö -ja mikään ei ole sen tukahduttavampaa kuin nähdä tuotteensa jäävän käyttämättä -tai tulevan työnnetyksi syrjään hatarin perustein".
Tässä meille puhuu eräs kokemuksellisuuden laji, joka on tietyiltä osin varsin oikeassa -ja tietyiltä osin pahasti hakoteillä, koska tutkivaa ihmistä todellakin innoittaa nähdä keksintönsä sovellettuna käytäntöön, mikä saattaa vaimentaa aseteknolgin syyllisyydentunnon moraalisen hätäkellon soimisen lähes kuulumattomiin, mikäli kehiteltyä asetta käytetään todellisissa tilanteissa menestyksellisesti. Kyseinen kokemuksellisuus tulkitsee toimivuuden onnistumiseksi -miettimättä sitä, mitä varten toimivuus on tuotettu, mitä ei voida edes hahmottaakaan puutteellisella ja pinnallisella humanistisella sivistyksellä [N. Chomsky, suom., 1976].
Ithiel Pool sanoo:
"Filosofialla ja kirjallisuudella on yhä arvonsa mutta psykologia, sosiologia, systeemianalyysi ja valtiotiede ovat ne tieteenalat, joiden antaman tiedon avulla 'valtaa käyttävät ihmiset humanisoidaan ja sivistetään'".
Chomskyn mukaan juuri tällä tavoin sivistetyt 'uudet mandariinit' suunnittelivat ja toteuttivat Vietnamin sodan varsin suurelta osin - ja se osoittaa sen, minkälaisen käsityksen humaanisuudesta ja sivistyksestä he todennäköisesti nostaisivat valtaan. Chomsky kysyy:
"Onko teknisen älymystön pääsy valtaan harhaluulo vai todellisempaa päivä päivältä? On niitä, jotka näkevät 'uuden yhteiskunnan rankarakenteen', jossa johtoasema on 'tutkimuslaitoksilla, teollisuuden laboratorioilla, koeasemilla ja yliopistoilla', ja jossa tiedemiehet, matemaatikot, taloustieteilijät ja uuden tietokoneteknologian gurut sitten toimivat?" [N. Chomsky, suom., 1976].
Toisaalta kyseinen tekninen älymystö integroidaan päätöksentekokoneistoon, vaikka he eivät käyttäisikään suoranaista valtaa samaan tapaan kuin tapahtui 'aurinkokuningas' Ludwig XIV -aikana. Tekninen älymystö integroituu, kuten myöskin pehmeämmät tieteenalat niin ikään, itsensä vallan keskuksen lähettyville -ja joutuen siten yhä syvemminmukaan itse päätöksentekoprosesseihin ja niitä seuraavaan vastuuseen -jolloin vastavallankumouksen mahdollisuus ikääkuin minimoituu 'vastuulliseksi tulemisen' myötä.
Sota-aseiden kehittelyyn liittyvällä moraalilla on myöskin toiset kasvot, koska on on olemassa aina jokin kohdeihmisryhmä, joita vastaan aseet on suunniteltu. On tapauksia, joissa vastapuoli on kykenevä massiiviseen, omaehtoiseen hyökkäykseen tai vastaiskuun mutta on myöskin tapauksia, kuten Vietnamin sodan tapauksessa, jossa vastapuolena olleella vietkongilla ei ollut kattavaa tiedustelusatelliittien järjestelmää tai satoja Yhdysvaltoihin suunnattuja, ydinkärjillä varustettuja ohjuksia. Chomkyn mukaan vietnamilaisten näkökulmasta aseteknologian kehittämisellä ei ole kiinnostavuutta samaisessa mielessä kuinjoillakin korkeasti koulutetuilla yhdysvaltalaisilla sodan ammattilaisilla ja aseteknologeilla: "Vietnamilaiset vähät välittävät siitä, kehitetäänkö heidän tuhoamiseensa ja sortamiseensa käytettävää teknologiaa yliopistojen päärakennuksissa -tai yliopistojen liepeille syntyneissä yksityisissä tutkimuslaboratorioissa". Chomsky laajentaa kysymyksen tarkastelua:
"Jatkuvan kilpavarustelun uhreja -tuhlattuja aineellisten- ja henkisten voimavarojen nykyisiä uhreja -tai tuhoisan katastrofin mahdollisia tulevia uhreja kiinnostaa kovin vähän se, päätetäänkö heidän kohtalostaan yliopistokampuksen Kuoleman Tiedekunnassa -vai Los Alamoksessa tai Fort Detrickissä, jotka sijaitsevat kampukselta useiden satojen kilometrien päässä" [N. Chomsky, suom., 1976].
Tässä samaisessa mielessä mahdollisen, tulevan ydinroihun uhreja ei niinkään kiinnostane se, tekevätkö hyökkäys -ja vastaiskupäätökset monimutkaiset tietokoneet, jotka kontrolloivat valvontajärjestelmiä -vaiko presidentti, jonka he ovat nähneet puhuvan hänelle kirjoitettua puhetta televisiossa, koska lopputulos on sama. Ihmisille tarjotaan sellaisia käyttöjen logiikoita, joita tavallinen ihminen ei ehkä saata täysin käsittää, kuten esimerkiksi se, että ydinaseet ovat olemassa siksi, ettei kukaan niitä rohkenisi käyttää -tai että se ydinsodan osapuoli on eettiseltä kannalta katsoen jalompi, joka pidättäytyy ensi-iskusta mutta joka on silti valmis häikäilemättä iskemään takaisin mikäli sen kimppuun käydään ydinasein. Tällaiset selitykset ovat tavattoman onttoja, koska on ilmeistä, että ydinaseita ei ole tarkoitettu esimerkiksi biisoninmetsästykseen, vaan ihmisten tappamiseen -kuten valtaosaa muistakin ihmisen valmistamista aseista. Ydin,- viro,- ja bakterologisilla aseilla on kuitenkin se ero esimerkiksi verrattuna rynnäkkökivääreihin, että niillä kyetään yhdessä hetkessä lakaisemaan kokonaisia kansakuntia olemattomiin laajoilta maapallon alueilta ja tekemään kyseiset alueet sukupolvien ajaksi elinkelvottomiksi ihmisille, jollaiseen suoritukseen rynnäkkökivääreillä ei kyetä. Piikivi-terillä varustetuilla taistelukirveillä suuren kansakunnan surmaaminen veisi luultavasti vieläkin pidemmän ajan kuin rynnäkkökivääreillä tapahtuva kansakunnan eliminoiminen -joskin tällöin se elintila, jossa tuhottavaksi aiottu kansakunta elää, säilyisi elinkelpoisena. Rationaalisinta, jota sodan ammattilaiset ja teknologit voisivat välineitään ja menetelmistään päätellä, olisi pyrkiä mitä pikaisemmin pääsemään niistä eroon, koska sekä hyökkäys -että puolustautuminen tuottavat saman tuloksen, itsensä elämän sammumisen maapallolta!
Chomsky luo tutkivan katseensa myöskin yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen luonteeseen, koska sillä lienee mitä suurin merkitys ajatellen vaikkapa sitä, millaisia 'uusia mandariineja' me sitä kautta saamme pitelemään Damokleen miekkaa päämme yllä. Jencks ja Riesman pitävät yliopistojen ja korkeakoulujen tehtävää varsin kapea alaisena:
"Korkeakoulu on eräänlainen pidennetty soveltuvuustesti, joka mittaa tiettyjä älykkyyden ja luonteen piirteitä. Korkeakoululaitoksen taipumus valikoida jo ennakolta ylemmän keskiluokan lapsia syrjäyttää ilman muuta alempiin yhteiskuntakerroksiin syntyneet nuoret, koska heidän 'asenteensa akateemista menestystä kohtaan ovat virheelliset'".
Tästä syystä Jencks ja Riesman otaksuvatkin yliopiston toimivan saatujen yhteiskunnallisten etuuksien varmentamisen ja ikuistamisen välineinä [N. Chomsky, suom., 1976].
Conor O'Brien tarkastelee yliopisto-opetuksen ja tutkimuksen objektiivisuuden ongelmaa, mikä ongelma on tavallaan seurausta eräin osin edellämainitusta:
"Meidän aikamme vallalla on palveluksessaan enemmän älyä ja kykyä kuin milloinkaan aikaisemmin historiassa, ja että tuo valta suo käytettävissä olevalle älylle aikaisempaa enemmän toiminnanvapautta". O'Brienin mukaan tämäntapainen kehitys ei ole pelkästään rohkaisevaa, sillä olemme havaittavissa määrin siirtyneet kohti sellaista yhteiskunnan tilaa, joka on "älynsä järjestelmällisen kontrollin vammauttama".
O'Brienin mukaan älymystöltä kaivataankin yhä terävämpää yksityiskohtiin kohdistuvaa valppautta, eikä ainoastaan yleisten periaatteiden kehittelemistä, jotta voitaisiin torjua tutkimuksen moraaliin kohdistuvaa yhä enenevää uhkaa [N. Chomsky, suom., 1976].
Chomsky toteaa edelleen edelliseen liittyen:
"...Esimerkkinä voimme mainita yliopistojen ja koko koulutusjärjestelmän hellimän kilpailuhengen. On aivan varmaa, ettei se valmenna opiskelijaa tutkijanuraa varten, sillä olisihan täysin mieletöntä vaatia tiedemieheltä että hänen olisi pidettävä tutkimustuloksensa salassa, jotta hänen kolleegansa eivät saisi tietoa hänen saavutuksistaan -ja jotta hänen tutkimustuloksensa eivät auttaisi muita tiedemiehiä heidän tutkimustyössään. Juuri tällaista käyttäytymistä vaadimme kuitenkin opiskelijoilta" [N. Chomsky, suom., 1976].
Suomalaisessakin korkeakoulutusjärjestelmässä on varsin tavallista, että opiskelijat 'tenttivät' lukemiaan kirjoja yksin, vaikka paikalla olisikin lukuisa joukko muita opiskelijoita, joista kukin tenttii omassa yksinäisyydessään ennalta valittuja teoksia tai kuuntelemiaan luentosarjoja. Ei ole kovinkaan tavallista, että opiskelijoille annettaisiin tällaisen tentin sijasta jokin erityisen visainen ongelma, johon he yhdessä koettaisivat löytää mahdollisimman tyydyttävän vastauksen niin omalta -kuin tentaattorinkin kannalta. Suomalaiset tutkijat eivät myöskään työskentele omassa yksinäisyydessään ja todista jollekulle osaavansa määrättyjä asioita julkistaessaan tutkimustuloksiaan, koska heidän tehtävänään on pikemminkin löytää sellaisia asiain yhteyksiä, jotka johdattavat osaamaan uusia, ehkä ennalta tuntemattomiakin asiain yhteyksiä ja niistä sitten johtamaan käytännön implikaatioita tuottamalla sovelluksia.
Chomskyn mukaan:
"Kuitenkin yliopiston säännöt estävät perusopintojen myöhemmissäkin vaiheissa työskentelemästä siten, kuin jokainen järkevä henkilö työskentelisi: yksilöllisesti silloin, kun on kyse hänen oman suuntautumisensa valitsemisesta -ja yhteistyössä silloin, kun hän voisi oppia jotakin toisilta ja auttaa tovereitaan. Kurssit ja tutkinnot ovat yksilöllisiä ja kilpailua ruokkivia, vaaditun väitöskirjan tulee olla puhtaasti yksilöllinen suoritus. Tämän kyseisen vaatimuksen lisäksi tietylle suoritukselle asetetut, tarkoin määritellyt aikarajat synnyttävät systemaattisesti merkityksettömiä ja rutiiniluontoisia töitä" [N. Chomsky, suom., 1976].
Chomskyn mukaan:
"Opiskelijan on pakko asettaa itselleen tarkoin rajattu tavoite -ja välttää mahdollisesti uutta luovaa, pohdiskelevaa tutkimusta, joka saattaisi uhata tutkimustyön perinteisiä puitteita -ja jossa tästä johtuen olisi suuri epäonnistumisen mahdollisuus". Tässä Chomsky näkee syyn siihen, että tukijat omistautuvat jo kerran tekemänsä työn erilaisiin,triviaaleihin muunnelmiin. Jo pelkästään yliopiston institutionaaliset puitteet ovat omiaan synnyttämään keskinkertaisuutta" [N. Chomsky, suom., 1976].
Chomsky on huomioinut edellä eräitä sellaisia tekijöitä, jotka muokkaavat 'uusien mandariinien' tajunnanrakenteita ja ohjaavat heidän toimintojaan. Seuraavassa esitämme ne koottuina tiivistelminä:
1. Korkeakoulut toimivat, luonteensa mukaisesti, sillä tavoin valikoiden opiskelija-aineistoa, että ylemmän keskiluokan lapsilla on, taustastaan johtuen paremmat sisäänpääsyn ja selviytymisen mahdollisuudet kuin alempien luokkien lapsilla on, koska alempien luokkien lasten asenteet akateemista menestystä kohtaan ovat virheelliset.
2. Korkeakouluissa -kuten koko koulutusjärjestelmässä yleensäkin, asetetaan liiallista painoa asiain älylliselle kontrollille ja johdonmukaisuuksille, joiden moraalisia ulottuvuuksia ei pyritä mitenkään kartoittamaan, josta syystä opiskelijoista tulee älynsä järjestelmällisen kontrollin vammauttamia, kuten O'Brien asian ilmaisee -ja opetuksessa ei kiinnitetä myöskään riittävässä määrin huomiota opetettavien yksityiskohtien multi-merkityksiin, vaan pikemminkin hengettömiin yleisiin periaatteisiin, joilla kyseisiä yksityiskohtia yksinomaan pyritään selittämään periaate periaatteelta.
3. Korkeakouluissa, kuten koko koulutusjärjestelmässä yleensäkin, korostetaan liiallisesti yksilöiden välistä kilpailua niin, että kunkin yksilön odotetaan työskentelevän muihin turvautumatta -ja pyrkivän lyömään muut suorituksillaan -mikä ei vastaa mahdolliselle myöhemmälle tutkijantyölle asetettavia vaatimuksia yhteistyöstä sekä suuntaumuksellisesta yksilöllisyydestä, jotka eivät ole toisilleen vastakohtaisia pyrkimyksiä, vaan täydentävät sopivasti toisiaan, koska tutkimuksen tarkoituksena on toisaalta luoda jaettavuutta ja yhteisyyttä -ja toisaalta tutkimuksellista omaperäisyyttä, joka toteutuu parhaiten yksilöiden työskennellessä niiden asiain kimpussa, joihin heillä on henkilökohtaista kiinnostusta ja lahjakkuutta.
4. Kypsyysnäytteiden sisältövalintoihin ja lähestymistapoihin vaikuttavat liian usein ennalta-asetetut aikarajat, joiden kuluessa kypsyysnäytteiden tulisi valmistua -sekä myöskin kypsyysnäytteiden arvosteluun liittyvät muodolliset vaateet ja lausumattomasti hyväksytyt teemojen käsittelytavat.
5. Edellämainituista syistä johtuen korkeakoulujen opiskelijat eivät useinkaan rohkene antautua kypsyysnäytteissään ja myöhemmässä mahdollisessa tutkimustyössäänkään tarttua epätavanomaisiin teemoihin uutta luovalla tai pohdiskelevalla otteella -epäonnistumisen tai hyväksymättömäksi tulemisen pelosta, vaan pyrkivät pikemminkin toistamaan kerran keksimäänsä lähestymistapaa mitä moninaisimmin, triviaalein variaatioin.
Toisaalta Chomsky on huomioinut, että yliopistoihin on perinteisen opiskelija-aineksen lisäksi ilmaantunut mm. taiteilijoita ja kirjailijoita ja muita älymystön edustajia.Chomskyn mielestä yliopisto saattaa tulevaisuudessa olla ainut paikka, jossa intellektuellit saattavat tavata toisiaan. Chomsky on pannut merkille myöskin opiskelijoiden valveutumisen -ja on huomannut opiskelijoiden toistuvasti kysyvän: "Mihin tarkoitukseen tätä tietoa käytetään?" [N. Chomsky, suom., 1976].
Olisi mielenkiintoista tietää, päteekö Chomskyn 1970-luvun hurjina kampusmellakoiden vuosina tekemät huomiot vielä tänäkin päivänä? Ovatko kampukset edelleenkin paikkoja, jossa intellektuellit tapaavat toisiaan - ja kyselevätkö opiskelijat yhätikin: "Mihin tarkoitukseen tätä tietoa käytetään?".
Chomsky on pohdiskellut myöskin yliopiston roolia aseteknologiaan liittyvissä tutkimuksissa -ja toteaa, että on erityisen harhaanjohtavaa nostaa esimerkiksi puolustusministeriön rahoittamia tutkimuksia sillä tavoin erityiskysymyksiksi, että ne olisivat toisten rahoittajien tutkimuksia negatiivisempia luonteeltaan:
"Olisi samantekevää, vaikka terveysministeriö tai yhteiskuntatieteellinen toimikunta rahoittaisivat kemialliseen -tai biologiseen sodankäyntiin liittyvää tutkimusta, alkeishiukkastutkimusta jne.".
-jolla Chomsky viittaa mitä ilmeisimmin siihen, että on todellakin kaikkein oleellisinta tietää, mihin jotakin tutkimustulosta voidaan käyttää -tai mihin sitä tullaan käyttämään. Viimeksimainitut seikat ovat paljon tärkeämpiä kuin se, mistä määrärahat tulevat, koska tunnetun sananlaskun mukaankaan "raha ei haise" -ennekuin se "pannaan haisemaan" [N. Chomsky, suom., 1976].
Me emme sitä paitsi mitenkään kykene ennakoimaan jokaisen teknisen keksinnön myöhempiä käyttötapoja -tai käytöstä aiheutuvia haittoja. Kerran jotakin keksittyämme me emme sitä paitsi myöskään saata elposti eliminoida sitä tietoa, kuten mainitiinkin, jolla keksintö voidaan 'realisoida uudelleen' milloin tahansa.
Chomsky mainitsee muitakin yliopisto-opetukseen ja tutkimukseen kiinnostuneita ryhmittymiä kuin selkeästi määriteltävissä olevan aseteknologian:
"Tarkastelkaamme sitä usein esitettyä vaatimusta, että yliopiston tulisi palvella ulkopuolisen yhteiskunnan tarpeita. Käytännön kielelle käännettynä se merkitsee kuitenkin sitä, että yliopistot tarjoaisivat palvelujaan yhteiskunnassa olemassaoleville instituutioille, jotka voisivat asemastaan johtuen sanella tarpeensa ja rahoittaa pyrkimykset niiden tyydyttämiseksi" [N. Chomsky, suom., 1976].
Jatkakakaamme tiivistelmäämme näiden uusien huomioiden tuomassa lisävalaistuksessa:
6. Korkeakoulujen -ja opetuslaitoksen yleensäkin tulisi valmentaa opiskelijoitaan ja oppilaitaan alati kysymään sitä, mihin heille annettua tietoa on käytetty -ja yhätikin käytetään... opiskelijoita olisi erityisesti harjaannutettava tiedostamaan se, mihin heidän omia tutkimustuloksiaan tullaan käyttämään tai niiden kokeiden tuloksia, joihin he mahdollisesti osallistuvat, tullaan käyttämään, koska rahoituslähde ei kyseistä seikkaa aina paljasta.
7. Opiskelijoita olisi erityisesti harjaannutettava tiedostamaan ne vaaratekijät, jotka sisältyvät sellaisten näennäisesti ei-militarististen rahoituslähteiden, kuten teollisuuden, liike-elämän ja vapaiden rahastojen tunkeutumiseen säätelemään yliopiston henkilöstö- ja tutkimuspolitiikkaa, sillä mikäli kyseisenlaiset rahoittajat pääsevät laajalti säätelemään yliopistoissa annetun opetuksen ja tutkimuksen suuntaviivoja, niin se merkitsee opiskelijoille jälleen uutta, rajoittavaa tekijää koskien erityisten intressien ja lahjakkuuden suuntautumisten toteutumista ja toteutettavuutta niin opiskelussa kuin kypsyysnäytteissäkin.
Aiemmin, käsitellessämme tässä kirjoituksessa tieteen dharmaa, jolla tarkoitimme niitä tietoisesti tai tiedostamattomasti kiellettyjä ja sallittuja tapoja, joilla tieteen tuloksia raportoidaan ja tulkitaan, tarkoitimme juuri edellämainitunkaltaisista rajoitteista koostuvaa pelisäännöstöä. Kyseessä on huomattavan monimutkainen ilmiöiden kenttä, johon pyrimme tässä Noam Chomskyn ajatuskehittelynkautta tuomaan uusia, konkreettisia puolia. Tieteen 'kama' ilmenee siinä innoituksena, jonka voimalla ja avulla yksilöllinen ja henkilökohtainen kiinnostuksen suuntautuneisuus jaksaa edetä, jolla termillä viittaamme tässä itse tiedon houkuttelevuuteen, vaikka se on kätkettynä -sekä myöskin niihin innoittuneisuuden yksilöllisiin kokemuksiin, joita luovalla henkilöllä tietämisessään edetessään on.
Mikäli meidän kohtalonamme on alistua 'uusien mandariinien' ylivaltaan, on meidän pyrittävä jotenkin 'sivistämään' heidät niin, että he tajuaisivat tekojensa moraalisia seuraamuksia paremmin, sillä eihän objektiivisuus saa merkitä samaa kuin sydämettömyys ja kyynisyys. Voimmehan tietenkin koettaa itse itsekin vetäytyä tyyten erilleen yhteiskunnassa vallitsevista tendensseistä -olivatpa nämä minkälaisia tahansa. Voimme vetäytyä yliopistojen seinien sisään ja sulkea korvamme maailman parkunalta -tai tulla 'uusiksi mandariineiksi', jotka tekevät työnsä eniten maksavalle pienimmin mahdollisin henkilökohtaisin uhrauksin!
Mikäli valitsemme vetäytymisen yliopiston seinien sisäpuolelle, niin tällöin olemme helposti tilanteessa, jota Chomsky kuvaa sanoin:
"'Yliopistoyhteisön' jäsenten on kovin helppoa pettää itseään uskottelemalla, että he pysyvät 'puolueettomalla, arvostuksista vapaalla kannalla' reagoimatta muualla asetettuihin vaatimuksiin. Itse asiassa tällainen menettely on poliittisen ratkaisun tekemistä, nimittäin yhteiskunnan vallan, etuoikeuksien ja käskysuhteiden nykyisen jakauman vahvistamista -sekä kannanmäärittelyä ja sitoutumista tämän jakauman jatkamiseen nykyisellään. Pentagon ja suuryhtiöt voivat muotoilla tarpeensa ja tukea juuri sellaista toimintaa, joka tyydyttää nämä tarpeet. Guatemalan talonpojat ja harlemin työttömät eivät sen sijaan voimenetellä samoin".
Tekemättä jättäminen on yhtä lailla tekemistä kuin varsinainen tekemiseen osallistuminenkin [N. Chomsky, suom., 1976].
Chomskyn mukaan: "Vapaa yhteiskunta rohkaisisi ja edesauttaisi sellaisen yliopiston kehittymistä, joka murtautuisi tämän tapaisten 'relevanssivaatimusten' ja niihin liittyvien pakoitteiden läpi. Yliopisto pystyy edesauttamaan vapaan yhteiskunnan kehittymistä vain siinä määrin kuin se välttää kiusauksen alistua kritiikittömästi vallitsevaan ideologiaan ja olemassaolevain vallan ja etuoikeuksienmuotojen alaisuuteen".Chomsky yhdistää näin passiivisen hyväksynnän tendenssin älyn ja mielikuvituksen kuoleutumiseen. Chomskyn mukaan:
"Suhteessa yhteiskuntaan yliopiston tulisi eräässä mielessä olla 'kumouksellinen'. Pidämme itsestään selvänä, että luova työ kaikilla aloilla on uhkana vallitsevalle oikeaoppisuudelle ja asettaa sen kyseenalaiseksi. Sellaiselta fyysikolta, joka vain kehittelee vanhoja kokeita, insinööriltä, joka pyrkii yksinomaan parantelemaan olemassaolevia laitteita, sellaiselta taiteilijalta, joka pitäytyy jo perinpohjin hyödynnettyihin tekniikoihin ja tyylilajeihin, katsotaan aivan oikein puuttuvan luovaa mielikuvitusta".
Tässä Chomsky ei sano sitä, että tunnetut menetelmät olisivat välttämättä huonoja tai hylättäviä, sillä niiden tarkka tunteminen on tae sille, että luova henkilö ei loisi niitä uudelleen -vain siitä syystä, ettei tunne sitä, mitä jo entuudestaan on keksitty ja luotu -kuvitellen keksineensä jotakin mullistavalla tavalla uutta. On varmaankin lukuisasti tapauksia, joissa henkilöt kuvittelevat keksineensä jotakin mullistavalla tavalla uutta ja ennen olematonta tiedollisuutta, vaikka henkilön ideat ovat itse asiassa loppuun asti pureksittuja tiedollisuuden historian aiemmissa vaiheissa. Oikeaoppisuus olisi tunnettava tästä syystä perin pohjin -ennen kuin pyrkii luomaan jotakin fundamentaalisesti uutta näkemyksellisyyttä -tai väittämään uuden tiedollisuuden olevan jotakin entisestä poikkeavaa [N. Chomsky, suom., 1976]
Tässä mielessä perinteisyyteen nojaavien dogmaatikkojen ei tarvitsisi olla lainkaan huolissaan, koska heidänkin dogmeillaan ja argumentoititavoillaan olisi uutta luovassakin yliopistossa oma, tärkeä tehtäväsä, koska:
"Jännittävä työ tieteessä, tekniikassa, humanistisessa tutkimuksessa ja taiteessa koettelee perinteisen tietämyksen rajoja ja pyrkii luomaan vaihtoehtoja perinteisille olettamuksille. Jos tämä ei pidä enää paikkaansa jollakin alueella, silloin älyllistä seikkailua etsivät tukijat hylkäävät tämän alan",
kuten Chomsky sanoo. Dogmaatikkojen olisi sallittava vaihtoehtoisuuksien synnyttämisiä, koska jokainen tiedollisuuden laji on muuttuvassa tietämyksellisyydessä väistyvällä sijalla uudenlaisen tietämyksen suhteen. Kysykäämme itseltämme vakavasti sitä, että edustaako meidän tietämyksemme todellakin sellaista lopullisen tietämyksen astetta, jota pidemmälle ja syvemmälle ihmisen on mahdotonta enää tunkeutua [N. Chomsky, suom., 1976].
Chomsky ei kuitenkaan ilmanmuuta otaksu vapaan ja luovan ajattelun olevan jokin taikasauva, jolla kyettäisiin ratkaisemaan kaikki ongelmat, koska:
"Vapaa, luova ajattelu voi luonnollisesti erehtyä. Yhteiskuntakriitikko ei tässä suhteessa ole yhtään vastustuskykyisempi kuin luova tiedemies tai taiteilija".
Chomskyn mukaan esimerkiksi teknologian kehityksessä on vaiheita, jolloin päähuomio olisi keskitettävä laitteiden viimeistelyyn, kuten lienee myöskin asianlaita teoriainmuodostuksen määrätyissä vaiheissa. Oikean hetken arviointi lienee aivan yhtä tärkeää kuin luovan ratkaisun työstäminen vaihtoehtoisuudeksi olemassaolevan suhteen [N. Chomsky, suom., 1976].
Voimme täydentää tiivistelmiämme tarkastelussamme ilmenneen täydentävän tiedon valossa:
8. Koulutettaessa 'uusia mandariineja' olisi heidät pyrittävä sivistämään niin, että heistä ei tulisi yliopistoihin,tutkimuslaitoksiin ja hallintokoneistoihin hautautuneita ihmisiä, jotka eivät kykenisi tiedostamaan sitä, että reagoimattomuus ulkoisiin vaatimuksiin, joita osattomien taholta tulee, on vallitsevan järjestelmän hyväksymistä ja integroitumista vallan koneiston kritisoimaan kykenemättömäksi osaseksi -koskien niin vallitsevaa ideologiaa -kuin vallalla olevia etuoikeuksien ja vallankäytönmuotoja niin ikään.
9. Korkeakoulutuksessa tulisi rohkaista luovuutta ja 'kumouksellisuutta' niin, että opiskelijain ja tutkijain tulisi toisaalta tulla tuntemaan jo olemassaolevia tiedollisuuksia, jotta he olisivat todellakin tietoisia siitä, että jotkut heidän keksintönsä ovat uusia ja ennen esiintymättömiä -ja toisaalta niin, että opiskelijat ja tutkijat tuntisivat tarvetta vapautua ideologian ja valtajärjestelmäin kritiikittömästä hyväksynnästä, niin kuin olemassaolevain tiedollisuuksienkin kritiikittömästä hyväksynnästä... ja harjaannuttaa samalla opiskelijoita ja tutkijoita erityisesti tunnistamaan oikea hetki, jona luova ratkaisu työstetään vaihtoehtoisuudeksi, koska välineiden hionta koskien niin olemassaolevia vaihtoehtoisuuksia -kuin myöskin uusia vaihtoehtoja- tulisi olla loppuun suoritettu ennen kuin uuden on aika tulla julkisuuteen ja jaettavuuteen.
Aiemmin tässä kirjoituksessa pyrimme kuvailemaan tieteen kehitystä hindulaisen filosofian joitakin käsitteitä käyttäen. Mainitsimme nyt käsiteltävänämme olevan Noam Chomskyn yhteiskuntakriittisen tarkastelun aiemmassa vaiheessa käsitteet 'dharma' ja 'kama'. Koko tutkimuksemme prosessia tiivistelmineen voitaisiin kutsua 'yogaksi', koska näkyviimme ilmaantuu eräs tapahtumo-hahmo -vaikkakin ehkä epämääräisenä ja utuisena. Edetessämme tiivistelmissämme voimme huomata niidenmuuttuvan mielipiteenomaisuuksista vähitellen ohjeellisuudenomaisiksi, joka perustuu siihen tietämyksellisyyteen, jota eteemme tarkastelumme kuluessa vähitellen kasautuu ja jolle pyrimme antamaan muodon.
Olemme tulleet huomaamaan, että Noam Chomsky on hyvin voimakkaasti painottanut ihmisen eettistä vastuuta kanssaihmisistään ja omasta tiedostaan koskien ihmisiä yleensä ja heidän tulevaisuuttaan. Chomskyn mukaan tieto ei ole jotakin ihmisten raadollisesta elämästä irrallaan olevaa, ollen ikäänkuin olemassa vain itseään varteen. Chomsky painottaa myöskin suuressa määrin vapautta -ja koettaa keksiä keinoja, joilla vapaus konkretisoituisi.
Rousseau on sanonut vapaudesta ja ihmisistä, jotka ovat luopuneet vapaudestaan:
" [He] ...eivät tee muuta kuin kerskuvat lakkaamatta rauhalla ja levolla, jonka he saavat kahleistaan...Mutta kun näen toisten uhraavan nautintonsa, rauhansa, varallisuutensa ja koko elämänsä säilyttääkseen tämän ainoan asian, jota sen menettäneet niin kovasti halveksivat; kun näen eläinten syntyvän vapaana ja inhoavan vankeutta, kun ne lyövät päätään vankilan aitausta vasten; kun näen täysin alastomien villi-ihmisten halveksivan eurooppalaista hekumallisuutta ja kestävän nälkää, tulta, miekkaa ja kuolemaa säilyttääkseen riippumattomuutensa ja itsenäisyytensä, uskon, että vapuudesta puhuminen ja keskusteleminen ei ole orjien asia" [N. Chomsky, suom., 1976].
Mikään ei voisi viiltävämmin kuvata sellaisia tiedemiehiä -ja naisia, jotka oman hyvinvointinsa edistämiseksi ja arvostuksensa lisäämiseksi yms. -seikkoihin tietämisensä motivaation perustaen, keskustelevat vapaudesta -ollen kuitenkin orjia monessakin mielessä. Heidän tietämisensä peilautuu ja arvottuu sen yhteisön muodostamaa peiliä vasten, josta heijastuvan kuvan he ovat hyväksyneet sanoessaan tietvänsä jotakin, heidän suhteensa yhteiskuntaansa ollessa orjan suhde isäntäänsä koskien niin heille myönnettyjä resursseja, jotka määrittävät heidän liikkuma-alansa -kuin myöskin konkreettisia, henkilökohtaisia taloudellisia riippuvuussuhteita, joiden kautta heidän elämisensä taso tulee heidän toiveidensa mukaiseksi, heistä itsestään tullessa pankkien ja vakuutuslaitosten torppareita ja mäkitupalaisia. Juuri tällaiset ihmiset "kerskuvat lakkaamatta rauhalla ja levolla, jonka he saavat kahleistaan" -halveksien vaihtoehtoiseen vapauteen pyrkijöitä sydämensä kyllyydestä.
Voimme sanoa, Michael Bakuninin lailla, joka puhui 'valtiosta ohimenevänä ilmiönä, joka hetkeksi rumentaa yhteisöä, koska valtiolla ei voi olla yhteisön kaltaista, kohtalokasta ja muuttumatonta luonnetta' niin, että se näennäinen hyvinvointi, jollainen 'vapaudestaan luopuneilla' on, on sekin tilapäinen ilmiö, eräänlainen transienttipiikki ihmiskunnan 'kädestä suuhun -historiassa'! Monet perustavat optimisminsa -koskien hyvinvoinnin jatkumista aiooneista aiooneihin siihen, että tiedemiehet kykenisivät ratkaisemaan uhkaavan raaka-aine- ja energiapulan joillakin uusilla ja mullistavi]la keksinnöillä, josta syystä mikään ei voisi uhata vallitsevaa hyvinvoinnin näennäistä status quota. Monet ovat kylläkin tietoisia siitä, että ihmiskuntaa uhkaavat tällä hetkellä erilaiset ihmisen luomat massatuhoaseet mutta sellaiset seikat, kuten nälkä ja köyhyys ovat huomattavasti vieraampia.
Ne, jotka tällä hetkellä painiskelevat sellaisten kysymysten parissa, joissa pyritään löytämään ratkaisuja raaka-aineiden ja energian tekemiseksi koko ihmiskunnan yhteisesti nauttimaksi hyvyydeksi, ovat toki nähneet ne suunnattomat vaikeudet, joita tällaisen jaettavaksi tekemisen tiellä on. Ne, joilla jotakin on, eivät ole halukkaita jakamaan omaksi kokemastaan juuri mitään -ja he myöskin kuvittelevat, että mikäli ihmiskunnan osattomat miljoonat vain pidetään juuri ja juuri hengissä, niin tiedemiehet löytävät ennemmin tai myöhemmin jonkin keinon, jolla nälkä, lukutaidottomuus -ja yleensäkin osattomuus kyetään poistamaan.
Olkoonkin niin, että tiedemiehet kykenisivät jonakin päivänä kehittämään tavan valmistaa monipuolista ja halpaa synteettistä ihmisravintoa -tai keinot, joilla raaka-aineet ja energia olisivat koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta -tai että massatuhoaseet olisivat historiaa jne. Meillä olisi silti jäljellä elinympäristömme ja meriemme myrkyttyminen, sillä ihmiset ovat perinteisesti heittäneet myrkyllisiä kemikaaleja mereen -ja varastoineet vahingollisia radioaktiivisia jätteitä mitä erilaisimpiin paikkoihin! Osa myrkyllisistä kemikaaleista on siirtynyt pysyvästi luonnon kiertokulkuun -ja me emme edes tiedä sitä, minkälaisia yhdisteitä eri kemikaalit muodostavat luontoon ennestään kuuluvien kemikaalien kanssa.
Olkoonkin niin, että tiedemiehemme -ja naisemme kykenevät eräänä päivänä keksimään ne menete]mät, joilla radioaktiiviset jätteet ja myrkylliset kemikaalit voidaan tehdä vaarattomiksi -tai poistaa luonnon kiertokulusta pysyvästi. Meillä on senkin jälkeen jäljellä itsemme kaikkine taipumuksinemme jaasenteinemme, tietämyksinemme -ja elintasoinemme, jonka tavoiteltavuuden varaan olemme rakentaneet koko parannusohjelmamme!
Amerikkalainen Sidney Hook, jonka filosofisia ansioita ei suinkaan käy kiistäminen, olkoon tässä esimerkkinä siitä, mitä tarkoitamme sillä, että meillä on kaiken stabiloinnin ja puhdistuksen jälkeenkin jäljellä itsemme, koska me emme mahdollisesti ole kyenneet vapautumaan lainkaan menneisyyden mytologioista ja uskomuksiin perustuvasta tiedostamme. Hook tarjoaa yhteiskunnan parannuskeinonaan eräänlaista sosialistista demokratiaa, jota hänen mukaansa ei ainakaan ole edistämässä niiden amerikkalaisten nuorten toiminta, jotka 'kiistävät ja heittävät lokaan' niitä kansalaisen perusoikeuksia, joita amerikkalaisessa yhteiskunnassa on onnistuttu toteuttamaan. Samoin Hook arvostelee kyseisiä amerikkalaisia nuoria siitä, että nämä eivät kunnioita demokraattisen yhteiskunnan laillisia ja poliittisia toimimisen tapoja [J. Burr, ed., 1981].
Hookin mielestä Amerikan löytäneiden ja valloittaneiden esi-isien poliittiset vapauden aatteet ovat avain sosiaalis-poliittisten voittojen ja edistysaskeleiden saavuttamiseen. Hook vastustaa kiivaasti 1960-luvun uuden vasemmiston esiintymistä kampuksilla ja heidän puheitaan lännen asevarustelun vähentämisestä. Kyseessä oleva uusi vasemmisto piti tunnuslauseenaan: "Parempi punaisena kuin kuolleena" -jota ajatusta Hook ei saattanut hyväksyä. Huomautettakoon, että 1960-luvulla alkoi Yhdysvalloissa esiintyä voimakasta Vietnamin sodan vastaista liikehdintää kampuksilla, johon osallistui myöskin joukko yliopistojen opettajista, jotka leimattiin uutisvälineissä huumausaineiden pitkäaikaisesta käytöstä mielenterveytensä menettäneiksi yksilöiksi [J. Burr, ed., 1981].
Olemme tässä kirjoituksessa käsitelleet amerikkalaisen filosofian ja elämäntavan kehitystä aiemmin juuri siinä mielessä, että esimerkkimme Sidney Hookin ajatuskuviot -ja muidenkin ajattelijoiden ajatuskuviot saisivat jonkinlaista selityspohjaa.
Hookin niin suuresti arvostamat esi-isät mm. toteuttivat laajamittaisen Amerikan alkuperäisväestön kansanmurhan, niin kuin rakensivat neekeriorjuus-instituution Yhdysvaltain etelävaltioihin. Heidän suuntautuneisuutensa tieteisiin ja taiteisiin ei ollut kovinkaan innostunutta -varsinkaan siirtomaa-ajan alkutaipaleella. Sidney Hook on ehkä huomioinut vain erään osan esi-isien historiasta, eikä siten kykene näkemään sitä, että kampustenmellakoitsijat voisivat olla Yhdysvaltain omantunnon ääni -jota Hook ei suostu kuuntelemaan.
Vaikka meillä olisikin tietty, valistunut etujoukko, joka tiedostaa syvästi niitä eettis-filosofisia kysymyksiä, joita jokaiseen toimenpiteeseemme ja tietämiseemme liittyy, niin sillä seikalla ei lopultakaan ole suurtakaan merkitystä, koska enemmistö kahleistaan nauttivista kansalaisista ei kuitenkaan tahtoisi heidän moralisointejaan kuunnella, niin kuin ei halunnut ymmärtää 1960-1970 -lukujen opiskelijaliikkeiden sanomaa -tai tämän päivän ympäristöliikkeiden sanomaakaan ei haluta uskoa todeksi. Meil]ä, kahleisiimme tottuneilla ja niitä rakastavilla, on suuria vaikeuksia edessämme, koska me emme näe nykyisyyttämme tai menneisyyttämme oikein -ja kukaan ei ole toisaalta kertomassa meille sitä oikeaa tapaa, jolla nykyisyysja menneisyys tulisi nähdä. Se tapa meidän tulisi mitä pikaisemmin keksiä! Tässä ei riitä se, että vain parhaat meistä tulisivat tällaiseen oikeaan näkemykseen pääsemään, vaan meidän kaikkien tulisi kyetä tähän, koska muussa tapauksessa tulemme näkemään ympärillämme vain terroristeja, jotka häiritsevät meidänmielenrauhaamme ja yöuntamme. Me emme tunnista omaatuntoamme kyseisenkaltaisissa, ulkoistamissamme muodoissa.
1960-luvun mellakoitsevien opiskelijoiden henkiseksi johtajaksi Vietnamin sodan kuumentamille kampuksille tuli Herbert Marcusen hahmo. Marcuse kritisoi voimakkaasti aikamme teknologista sivilisaatiota, perustaen ajattelunsa Hegelin, Marxin ja Freudin kirjoituksiin. Marcusen pääteos "Eros and Civilization" sisältää senkaltaisia teemoja, kuten 'sosiaalisen rappeutumisen lähde on seksuaalinen repressio', mikä viittaa voimakkaaseen psykoanalyyttisen ajattelun painottumiseen. Toisena johtohohmona mainittakoon Angela Davis, joka nyttemmin toimii professorina Kalifornian yliopistossa -Marcusen sijoittuminen amerikkaliseen yliopistomaailmaan ei sujunut sen sijaan lainkaan kitkattomasti [mm. J. Burr, ed., 1981].
Yhdysvalloissa on suhtauduttu edellisiä huomattavasti suopeammin eksistentialismiin ja fenomenalismiin, joiden vaikutusta voidaan Yhdysvalloissa havaita jo ennen II-Maailmansotaa uskonnon filosofian piirissä. Termiä 'eksistenssi' on käytetty sitten Heideggerin, Jaspersin ja Husserlin esittämien luonnehdintojen hyvin moniin tarkoituksiin... 'eksistenssianalyysi' viittaa antropologiseen lähestymistapaan, jota mm. V.E. Frankl [logoterapia] edustaa... 'eksistentiaalinen tulkinta' liittyy mm. M. Heideggerin 'Dasein -analyysiin'... 'eksistentifikaatio' viittaa taas yleisesti siihen, että tulemisella ja olemisella on edeltäkäsin mahdollisuus 'tulla olevaksi' jne.
Fenomenologia on filosofinen metodi todellisuuden tutkimista varten 'niin kuin se on' -ja tässä yhteydessä mainitaan usein Edmund Husserlin nimi. Eksistentialismi taas assosioituu tanskalaisen Sören Kierkegaardin nimeen, jonka filosofisia näkemyksiä olemme käsitelleet tässä kirjoituksessakin toisaalla. Jean-Paul Sartrea taas pidetään eksistentialismin popularisoijana. Saattaa olla niin, että eksistentialistiset ajatuskulut saavuttavat helposti kaikupohjaa meidän aikamme rikkinäisten ihmisten individualismin tavoittelussa, vaikka Kierkegaardin kirjoitukset ovatkin itse asiassa reaktiota ja vasta-argumentoitia Hegelin hengenfilosofialle, joka tietyssä mielessä soveltuisi paremmin aikamme ihmisen murtuneen ja fragmentaarin maailmankuvan eheyttämiseen [J. Burr, ed., 1981].
Fenomenologinen metodi voisi hyvinkin olla käyttökelpoinen pyrittäessä näkemään menneisyyttämme ja nykyisyyttämme oikein, vaikka meidän tulisikin tässä yhteydessä jälleen keksiä se, miten sitä tällaisessa tarkoituksessa tulisi käyttää. Meidänhän tulee saada jotenkin selville se, miten me olemme nykyisyyteemme päätyneet!
Herman Randall, jr. julkaisi vuonna 1962 teoksen "The Career of Philosophy: From the Middle Ages to the Enlightenment", jossa hän esittää väitteen, jonka mukaan nykyisen filosofian pohjalta voidaan suorittaa rekonstruktointi, jossa ikäänkuin takautuvasti päätellään se, mitä menneinä aikoina on tapahtunut filosofiassa. Tässä lähestymistavassa keskeisinä ovat 'tällä hetkellä vallitsevat virheelliset lähtöoletukset' suhteessa 'menneinäaikoina vallinneisiin virheellisiin lähtöoletuksiin'. Randall jr:n mukaan filosofit ovat aikojen kuluessa joutuneet jatkuvasti tekemään erilaisia kompromisseja teorioita paikkailtaessa. Alussa tehdyt virheelliset lähtöoletukset johtavat tällaisen ajattelun mukaan tiettyihin vaikeuksiin selittämisessä -mitä pidemmälle ajassa edetään, josta syystä teorioita on paikkailtava niin, että ne siten säilyttävät selityskykynsä. Randall jr:n mukaan tällaisessa lähestymistavassa tulee kiinnittää huomio niihin seikkoihin, joiden kimpussa tutkimuksen painopiste ja kärki on, koska kyseiset 'kohdat' ovat juuri sellaisia, joissa työstetään korjaavia ja stabiloivia teoriain hienosäätöjä. Tällaisella päättelyllä, jota Randall jr. edustaa, on tiettyä samuutta psykoanalyyttisen ajattelun kanssa, joka huomioi voimakkaasti psyykkisten blokkiutumisenmerkityksen terapiassa [eri lähteitä].
Tällainen malli voisi päteä myöskin yritettäessä keksiä oikeita tapoja nähdä nykyisyyttä ja menneisyyttä oikein -mitä tulee tietämiseen yleensä ja yhteiskunnalliseen tapahtumiseen, niin kuin se tällä hetkeIIä ilmenee. Meillä saattaa olla käytettävissämme vääriä tosiasioita ja lähtöoletuksia koskien sitä, miten me käsitämme oman olemisemme -joko väärin -tai sitten oikein.
Mehän pyrimme alati selittämään asiain tiloja niin, että ne ovat seurausta jostakin, mikä on edeltänyt niitä. Voimme sanoa, että ellei meillä olisi suurteollisuutta, ei olisi olemassa vaarallisten teollisuusjätteiden tuottamaa ongelmaakaan -tai vaihtoehtoliikkeitä, jotka pyrkivät tekemään ympäristöämme turvallisemmaksi. Olemme ehkä teollisen kehityksen alkutaipaleella uskoneet vääriin premisseihin ja lähtöoletuksiin nykyisyyden kannalta. Voisiko tällaisella asetelmalla olla yhteyttä siihen, mitä Randall jr. lausuu filosofian redusoitavuudesta? Voisiko redusointi tapahtua samalla tavoin kuin mielenterveydellisen ongelman purkamisessa tapahtuu, jos puhumme yksilötason ongelmasta -tai miksei yhteisönkin samassa mielessä?
Yhteys on mitä ilmeisin, sillä Randall jr:n mukaan väärät premissit ja lähtöoletukset johtavat aina siihen, että ajattelua on mahdotonta viedä eteenpäin ilman yhä enenevässämäärin ilmeneviä ristiriitaisuuksia, joiden käsittelyyn hupenee yhä enenevässä määrin käytettävissä olevaa 'energiaa', mikä hyvinkin vastaa jotakin mielenterveydellisen ongelman syntyä -ja toisaalta filosofian historian takaisinpäin keriminen ongelmakohtien kautta vastaa hyvinkin mielenterveydellisistä häiriöistä kärsivälle potilaalle annetun terapian etenemistä. Randall jr:n ajattelu on ilmiselvästi eräänlaista reduktionismia, jossa mikä tahansa 'myöhempi' voidaan palauttaa mihin tahansa 'aiempaan', mikä vastannee sellaista käsitystä käyttäytymistieteissä, jonka mukaan psykologinen on palautettavissa fysiologiseen -ja päinvastoin [eri lähteitä ].
Randall jr:n filosofian historian tulkintaan -ja todellisuuden loogis-empiristiseen tulkintaan voidaan esittää kuitenkin vastaargumentteja, mitä tulee redusoitavuuteen:
1. Ihminen on tieteellisen -ja siihen liittyvän sekä sitä selittävän ja ohjaavan- ajattelullisen kehityksen myötä tullut 'sokeaksi' aiemmin todeksi kokemalleen kokonaisuudelle.
2. Siitä johtuu, että tieteellinen tukimus ja osin ajattelukin on fiksoitunut koskettelemaan vain määrättyjä teemoja ja ongelmakohtia.
3 Tästä johtuu se harhaluulo, että aiemmin harjoitetussa ajattelussakin ajattelun kohteet olisivat olleen nykyisenkaltaisen rajattuja ja että redusoimalla, nykyisistä ongelmakohdista menneisyyteen takautumalla voitaisiin saavuttaa ajattelullisia alkutilanteita.
4. Voidaan sanoa, että tieteellisen maailman 'skitsofrenisoituessa' tieteellinen ajattelu ja filosofinen ajattelukin on kaventunut ns. kehityksen kehittyessä ja on siten päätynyt 'sokeuteen', mitä tulee oman, sisäisen rakenteensa ja ominaisluonteensa ymmärtämisen kykyyn -mikä on johtanut myöskin päämäärähakuisuuden selvään vähenemiseen tai yksipuolistumiseen.
5. 'Kehityksen kehittyessä' on tieteiden parissa työskentelevä ihminen menettänyt kyvyn tieteensä välineiden kautta ymmärtää jokapäiväisissä elämäntilanteissaan 'painiskelevia' tavallisia ihmisiä -ja toisaalta on havaittavissa tendessejä, joissa mainitut tavalliset ihmisetkin ovat asteettain menettämässä kykyään nähdä kokonaisuuksia ja tarkoituksia, josta syystä heidän 'ohjailtavuutensa' on asteettain lisääntynyt.
6.Tieteellisen maailman -ja sen parissa työskentelevien ihmisten skitsofreenisuutta ei voida pitää tilana, joka olisi jatkunut samantapaisena kautta koko ajattelun historian -aivan kuten tavallisten ihmisten maailman kapeaksi kokemista ei voida välttämättä pitää 'tilana', joka olisi ollut samantapainen koko ihmiskuntaa -ja sen historiaa ajatellen, kaikkine mahdollisine variaatioineen.
7. Edellisistä väittämistä seuraa se, että 'filosofisen ajattelun ja tieteellisen maailman redusoitavuus' ongelmakohtain kautta alkutilanteisiin ei ole mahdollista, johtuen niiden kategorisesta erilaisuudesta ja erilaisista kvaliteettien selittymisten tavoista eri aikakausina ja eri kulttuureissa, niin kuin ne ovat 'olleet koettuina olemassa'.
Randall jr:n reduktionistisessa teoriassa katsotaan kehityksen etenevän filosofian kohdalla pääasiassa niin, että alkuperusteiltaan virheellisiä teorianuodostelmia hienoviritellään aina sen mukaan, mitä uutta tietoa maailmasta historian kuluessa saadaan empiirisellä metodilla. Aiemmin tehdyt virheet ikäänkuin kumuloituvat ajan kuluessa niin, että hienovirittelyyn uhrautuu enenevässä määrin tutkimuksellisia voimavaroja. Tarkastelkaamme hetkinen niitä välineitä, joita käyttäen reduktion katsotaanmahdollistuvan.
Termiä logiikka on käytetty kautta vuosisatojen varustettuna hyvinkin erilaisin totuudellisuuden määrittelyin ja tarkoittein mutta logiikanhistoriassa voidaan silti erottaa toisistaan klassinen ja moderni, matemaattinen -periodi, mikä jaoitelma on melko mielivaltainen. Olisi parempi tarkastella pikemminkin sitä, minkälaisia logiikoita tunnetaan:
i] NORMATIIVISEN LOGIIKAN avulla, aina Leibnizistä alkaen, on pyritty asettamaan normatiiviset käsitteet ja lauseetkeskinäiseen, loogiseen järjestyneisyyden tilaan [deontische logik]
ii] DIALEKTISEN, SPEKULATIIVISEN LOGIIKAN avulla, joka on tavallaan antinomia Kantin transkendentaalilogiikalle -ja jonka voidaan katosa juontuvan Friendrich Hegelistä -ja joka liittyy yksilöiden reflektioon kokonaistapahtumasta enenevässä vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa kokonaisuuden kanssa... Hegelin mukaan dialektiikka ei ole sitä, että yksilö olisi sen kautta tekemisissä tiedon komplementaarin osion kanssa, vaan yksilöt ovat reflektionsa kautta tekemisissä todella olevan ja elävän kokonaisuuden kanssa [tätä näkemystä on sittemmin kehitelty ja kritisoitumoninkin tavoin]
iii] DIALEKTINEN MATERIALISMI on senlaatuista logiikkaa, joka koskee tietoa luonnon kaikkein yleisimmistä kehitys- ja liikelaeista, joita voidaan tutkia dialektisen metodin avulla
iv ] DIALOGISEN LOGIIKAN voidaan katsoa syntyneen P. Lorenzin toimesta, jonka logiikan kehittelyä Lorenz sittemmin jatkoi edelleen... se käsittelee loogisten partikkeleiden konstruktioita, joiden rakentumiseen niin junktorit -kuin kvantoritkin osallistuvat tietyin tavoin aina kun konstruktiot toimivat operatiivisesti
v ] TUNTEIDEN LOGIIKKAA ovat kehitelleet useatkin eri filosofit, Kuten Pascal, Scheler, N. Hartmann ja Goethe... se liittyy asioiden arvon tuntemiseen ja ilmaisemiseen lauseiden avulla
vi ] HERMENEUTTINEN LOGIIKKA on hermeneutiikan tiedon teoria, joka kuvaa loogisen ilmiön omaamaa hermeneuttista dimensiota... kyse on nimenomaan senlaatuisesta ihmisen tietämisestä, joka ei välttämättä ole traskendentaalista, vaan saattaa sisältää irrationaalisia ja skeptisiä elementtejä
vii] TRANSKENDENTAALILOGIIKKA liittyy Immanuel Kantin filosofiaan ts. niihin tapoihin, joilla ihminen käsittelee tiedollisia aineksia
viii] MATEMATIIKKA on tavallaan useammanlaistenkin säännöstö-logiikoiden koostuma, joiden tulkinnallisuudet riippuvat niistä filosofisista lähestymistavoista, joilla matematiikkaa pyritään tulkitsemaan, esimerkkinä vaikkapa matematiikan instrumentalistinen tulkinta [käyttösäännöstöt ja kalkylointitavat määrityvät pyrkimyksistä, joiden vuoksi ihmiset toisinaan muuttavat eräitä sääntö-osioita -tai kehittävät uusia säännöstöjä]
Kaikkiin edellä lueteltuihin logiikoihin liittyy jokin kannanotto koskien sitä, mikä on maailman tosin olemus -tai viimekäden tosiasiuuden määriytymisen periaate. Dialektinen, spekulatiivinen logiikka esimerkiksi liittyy Hegelin käsitykseen maailmasta henkenä, joka laahaa materiaalisena kokemaamme maailmaa muassaan finalistiseen maailman tapahtumisen päämäärään; dialektiseen materialismin mukaan maailma on luonteeltaan aineellinen, vaikka siinä voikin esiintyä pyrinnöllisyyksiä ja yleisiä historian liikelakeja. Ylipäätäänkin erilaiset logiikat liittyvät kannanottoihin siitä, mikä on ihmisen rooli ja asema maailman tapahtumisessa -tai kannanottoihin siitä, millä erityisellä tavalla ihmisen nähdäänolevan maailmaan nähden tiedonhankinnallisessa suhteessa [ks. Historische Wörterbuch der Philosophie, 5, 1980].
Miten me voisimme opettaa lapsillemme sitä, millaisessa maailmassa he kaikkein todennäköisimmin tulevat elämään niin, että he olisivat valmiita vastaanottamaan tulevaisuuden tuomat haasteet? Mikä tapa tulkita todellisuutta olisi kaikkein osuvin tulevaisuuden haasteita ajatellen? Mikä olisi sellaista humaanisuutta, jota voisimme opettaa 'uusille mandariineille' ja millä tavoinme opettaisimme heille tapojamääritellä uudelleen tosiasiuuden ehtoja?
On sanottu, että positivisti tunnustaa olemassaolevaksi tiedon legitiimisyyden kannalta vain empiiriset tai naturalistiset tieteet, sekä sellaiset formaalit oppiaineet, kuten logiikan ja matematiikan. Kaikki se, mitä ei voida redusoida näiden mainittujen tieteiden operaatiokenttään siten, että noudatetaan redusoimisesta annettuja standarjeja, on epäilyttävää. Silti se analyysi, jota kyseisten tieteiden tulosten selvennyksessä tarvitaan, on tavallaan toisen luokan oppiaine -eräänlainen loiseläjä, joka esiintyy ensimmäisen järjestyksen rakenteessa, jossa empiiriset tieteet tavallaan ovat kosketuksissa maailmaan. Analyysiä tarvitaankin vain lähinnä siksi, että ihminen luonnollisine kielineen on rajoittunut siten, ettei ole aina kykenevä näkemään selvää tulosta sellaisenaan. Analyysi liittyy siis siihen erityiseen tapaan, jolla ihminen näkee tapahtumis-formaatin oman, erityisen luonnollisen kielensä kautta [R.J. Bernstein, 1979].
Bernstein toteaa:
"Ainoastaan muutamat anglo-saksisen kultuuurin ajattelijat ovat olleet positivsteja sanan ankarassamerkityksessä, kuten Comte tai ns. Wienin piirin ajattelijat -mutta suurin osa lienee kuitenkin saanut positivismin kuumeen, jolla on ollut syvällekäypä vaikutus".
Bernstein tarkoittaa edellisellä sitä, että suuri vaikutuksen saajain massa ei ole läpikäynyt samankaltaista maailman luonteen uudelleenhahmottamista, kuten Comte -tai muut ensi polven positivistit, vaan ovat pelkästään omaksuneet saadun tuloksen tieteelliseksi horisontikseen -ikäänkuin se olisi aina ollut sellainen [R.J. Bernstein, 1979].
Sosiaali -ja yhteiskuntatieteiden piirissä katsotaan, että uuden tieteellisen aikakauden vallankumouksellisuus on suoraan verrattavissa eksakstien luonnontieteiden piirissä saavutettuihin voittoihin -niiden otettua käyttöön uudenlaisen metodologiansa ja pelkistetyn maailmantulkintansa, jossa synteettiset komponentit on muutettu analyyttisiksi komponenteiksi, joita saatetaan analyyttisten menetelmäin avulla testata. Matematiikka ja logiikka ovat hyväksyttyjä ja päteviä, koska niiden kautta ihminen kykenee tavallaan rekonstruoimaan maailman tapahtuneisuutta ja rakentuneisuutta niin, että konstruoitumat voidaan ilmaista myöskin luonnollisella kielellä. Tällaista näkemystä logiikkaan ja matematiikkaan kutsutaan väljemmäksi verifikaatio-opiksi [R.J. Bernstein, 1979].
Kyseisellä empiirisellä katsannolla varustettu tieteilijä ei katso voitavan tulkita sellaisia kohteita, kuten filosofisia oppirakennelmia, koska ne ovat liian epämääräisiä muodoltaan, jotta niiden totuudellisuutta tai valheellisuutta voitaisiin testata analyyttisen metodin avulla. Toisaalta empiiristentieteiden tutkimukselliset stategiat -tai asetelmatkaan eivät salli liian moniselitteisten kohteiden tutkimista yhdellä ja samalla lähestymistavalla, koska kehitetyt mittarit ovat tarkoitetut analyyttiseen tutkimusotteeseen. Olisi vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa analyyttisesti suuntautunut tutkija pyrkisi sisällyttämään tutkimuksellisiin strategioihinsa kannaottomaisuuksia, jotka itse asiassamuodostavat suurimman osan filosofisten oppirakennelmien selittymisten tavoista. Toisaalta filosofianhistoria muodostuu jatkuvista painopistealueiden muuttumisista, joissa kussakin on tavalla tai toisella otettu kantaa edeltäviin filsofisiin traditioihin ja painopisteellisyyksiin.
Suurin osa sosiaalitieteilijöistä lähestyykin esimerkiksi oman alansa historiaa positivistiselta näkökannalta -ikäänkuin kyseinen katsomus olisi luonteeltaan sellainen, että se selittäisi kaiken tapahtuneen niin, että historiallisuus olisi pyrkimystä positivistiseen maailmankatsomuksellisuuteen. Tällöin useat sosiaalitieteilijöistä katsovatkin, että heidän oman alansa tieteellinen läpimurto olisi siinä, missä kohden heidän oman alansa piirissä otettiin käyttöön analyyttiset lähestymistavat tutkimuksellisiin kohteisiin -aivan kuten tapahtui 60-70 -luvuilla luonnontieteiden ja fysikaalisten tieteiden kohdalla niiden murtauduttua ulos perinteisestä traditiostaan [R.J. Bernstein, 1979].
Bernstein katsoo sosiaalitiedeiden saaneet siinä määrin vaikutteita loogisesta positivismista, että niiden piirissä aiemmin harrastettu spekulatiivinen filosofia on vähentynyt -ja filosofisen reflektion osuus saatujen tulosten tulkinnassa niin ikään. Laslett onkin julistanut:
"Tällä hetkellä kuitenkin poliittinen filosofia on kuollut"
-mikä onkin Bernsteinin mukaan osoittautunut brutaalilla tavalla todaksi asiain tilaksi [R.J. Bernstein, 1979].
Eipä ole montaakaan sosiaalitieteilijää, jotka osoittaisivat ymmärtävänsä esimerkiksi Hobbesia, Lockea, Benthamia tai Millsiä -tai omaisivat sellaista ajattelun syvyyttä kuin Montesquieu, Rousseau, Hegel tai Marx. Laslet on todella oikeassa siinä, että juuri traditio on murtunut. Vaarallisinta matematiikan ylivertaisuuden ja metodologisen monismin ideassa ei olekaan niiden pätevyys 'sinänsä välineinä', vaan se hengenasenne, jonkalaisen ne synnyttävät välillisesti. Voidaan sanoa kärjistetysti, että kaikki ihmisen käyttäytymisten -tai ihmisyhteisöjen käyttäytymistä selittävien matematisointi ja loogistamispyrkimysten tarkoituksena on mm. se, että esimerkiksi reaalisessa, kansojen sisäisissä -tai kansojen välisessä politiikassa käytetyissä menetelmissä ei tarvitse huomioida ihmistä inhimillisenä olentona! Tällöin ei myöskään niiden, jotka ovat integroituneet yhdeksi yhteiskunnassa vallitsevien valtapyrkimysten kanssa, tarvitse kantaa eettistä vastuuta siitä, mitä kokeellisten menetelmien tutkimuskohteille tehdään, tai mitä heille tapahtuu, koskapa ihminen on vain eräs, monimutkainen variaatio koneenomaisesta käyttäytymisestä tai mekanismin toiminnasta tai systeemin ohjautumisesta tietyllä tavalla. Kaikkea katsotaan voitavan säädellä ulkoapäin muuttamalla joitakin ehto-asetelmia niin, että tuloksena on tila, johon säätelyllä pyrittiinkin.
lhmisten esineellistäminen -tai esineiden inhimillistäminen sallii tavallaan aina entistä raaempien ja eettisestiarveluttavampien keinojen käytön koskien ihmisiä, ihmisryhmiä tai kokonaisia kansakuntia -mikäli nämä eivät pysyttäydy heille varatun käyttäytymismarginaalin sisäpuolella. Esimerkiksi talouselämän koordinaattorien pyrkimyksissä minimoida inhimillisen satunnaisuuden vaikutus -ja maksimoida ohjaavien mekanismien tehokkuus ja saavutettava taloudellinen hyöty, on jotakin pelottavaa. Tällaisten mielekkyyksien on perustuminen joihinkin tosiasioihin, joita ei mahdollisesti koskaan mainita tai käsitellä manipulatiivisissa käytännöissä tai tehdyissä tutkimuksissa ja kokeiluissa. Mielekkyyksien sanotaan kuitenkin perustuvan loogisiin syy-seurantoihin, jotka ovat luonteeltaan jotensakin objektiivisia -ja tulkitsijoiden subjektiivisuuten nojautumattomia. Kyseiset, mainitsemattomiksi jääneet syyt eivät ole koskaan loogis-empiiristenmenetelmien tavoitettavissa, vaikka ne aiheuttavat sen, että esineellistäjät kykenevät näkemään jopa lähimmäisensäkin eräänlaisina, monimutkaisina esineinä.
Todettakoon kuitenkin, että mainittujen talouselämän koordinaattorit ovat onnistuneet sitten Wall Streetin suuren pörssiromahduksen jälkeen estämään kiitettävällä tavalla sen, ettei vastaavan kaltainen tapahtuma ei ole sittemmin enää toistunut. Samaiset koordinaattorit ovat kiitettävällä tavoin onnistuneet estämään 1960-1970 -lukujen tapaisten ylioppilaslevottomuuksien toistumisen -ja että ihmiset ovat ikäänkuin ohjautuneet yhä spesifimpien ongelmien tiedostamiseen ja niiden yhteydessä tapahtuvaan kapinointiin. Kyseisistä kapinoista talousmiehet ovat kyenneet ottamaan irti kaiken sen kaupallisen hyödyn, jonka niistä on ollut mahdollista saada.
Talousteoreetikot ovat kehittäneet yhä uusia tapoja selittää pitkälti jo olemassaolevia käytäntöjä -tai lisäämään niihin tehokkuutta reflektoimatta sitä, mikä on se kokonaisselittyvyys, johon selittäminen ja tehostuvuus asettuvat. Nobelin palkinnolla palkittu talousteoreetikko Paul Anthony Samuelson esimerkiksi on soveltanut matemaattisen talousteorian lähestymistapaa mm. ulkomaankaupan, kuluttajan käyttäytymisen, yleisen tasapainon ja taloudellisten suhdannevaihtelujen alueella. Ulkomaankaupan tarkastelussaan hän kehitti ns. HeckslerOhlin teoreemaa osoittamalla, että vapaa kansainvälinen kauppa vaikuttaa tasapainottavasti sekä hyödykkeiden -että tuotannontekijöiden hintoihin eri maissa. Tässä ei, tavallisella maalaisjärjellä ajatellen, ole mitään merkillistä, sillä tunnettuahan on, että mitä useampia valmistajia ja myyjiä jollakin tietyllä tavaralla on, sitä alhaisempi hintataso tuotteelle muodostuukun sekä valmistajat -että myyjät koettavat hintakilpailun kautta pudottaa toisiaan markkinoilta. Samainen 'vapaan kansainvälisen kaupan' käsite sisältää myöskin ulkomaisen sijoitustoiminnan, mikä ns. kehitysmaiden kohdalla merkitsee olemista pelkän vastaanottajan asemassa, koska niiden oma pääomanmuodostus on varsin heikko useimmissa tapauksissa [OTAVA, 15, p. 6049, 1980].
Samuelson on tarkastellut myöskin ns. taloudellisen elämän ongelma-alueita -ja on päätynyt suosittamaan kehitysmaille epätasapainoisen kasvun vaihtoehtoa, mikä tarkoittaa sitä, että kehitysmaiden tulee käyttää nopeimmin kehittyvää tuotanto -ja talouselämänsä sektoria veturina, joka tempaa hitaasti kehittyviä tuotanto -ja talouselämän aloja mukanaan. Edelleenkin maalaisjärkeä käyttäen tämä merkitsee sitä, että mikäli jokin kehitysmaa tuottaa eniten vaikkapa kumia, niin sen tulisi tehostaa kumin tuotantoaan -ja siinä sivussa toivoa, että maahansaataisiin mahdollisesti raskasta teollisuutta.
Tällainen toivo on kuitenkin turha, sillä rikkaat maat huolehtivat varmasti siitä, että niissä tuotetut kulutustavarat markkinoidaan kehitysmaihin -eikä päinvastoin. Samoin huolehditaan visusti siitä, että kehitysmaat saavat erilaisia tarvitsemiaan koneita huoltoketjuineen niin, että rahoittajat ja sijoittajat ovat rikkaiden maiden sijoittajia, jotka pitävät koneiden tuonnin ja myynnin tiukasti omassa, rautaisessa otteessaan -kehitysmaiden ollessa tässäkin kohden pelkkiä vastaanottajia.
Kun nyt tarkastelemme vapaata kansainvälistä sijoitustoimintaa ja kauppaa, joka vaikuttaa "tasoittavasti hintakehitykseen" yhdistettynä epätasapainoisen kasvun vaihtoehdon malliin, onkin meillä kuva siitä todellisuudesta, joka on tämänhetken arkipäivää kansainvälisessä kauppa -ja sijoitustoiminnassa: Kehitysmaat ovat -ja ovat aina olleet pelkkiä raaka-aineen tuottajia, jota rikkaat maat ostavat ja jalostavat ja myyvät raaka-aineen ostohintaa korkeammalla hinnalla jalosteena takaisin kehitysmaihin. Jalosteen valmistuksessa käytetty huipputekniikka ja osaaminen on keskittynyt rikkaisiin maihin -kuten markkinointikoneistotkin. Kehitysmaalla, jolla on heikko 'know how' -ja rajoitetut mahdollisuudet luonnonvarojensa hyödyntämiseen, ei olekaan tosiasiassa muuta mahdollisuutta kuin myydä yhtä tai kahta tuotettaan rikkaisiin maihin -ja toivoa ulkomaisten sijoittajien kiinnostuvan itsestään, koska sillä itsellään on heikko pääomanmuodostus ja riittämättömät resurssit muutoinkin.
Samuelsonin kaavakielelle muotouttama kuvaus on kuvausta raadollisesta, laajalti harrastetusta reaalipolitiikasta -eikä mikään ratkaisu koskien sitä syvenevää kuilua, jollainen rikkaiden ja köyhien maiden välille on muodostumassa. Kaavakielellä voidaan ikäänkuin puhdistaa ja peittää se kansainvälisen kaupan raadollinen kuva, joka ei muutu miksikään huolimatta matemaattisista kuvauksellisuuksistaan.
Positivismia, jonkalaista hengenasennetta esimerkkimme taloustiede myöskin edustaa, voidaan kuvata myöskin niiden impulssien taustaa vasten, joista se on syntynyt ja joiden ajamana se edelleen kehittyy:
i] SOSIAALINEN POSITIVISMI antaa aiheen uskoa, että tieteen tuloksia ja metodeja käyttäen voidaan saavuttaa oikeudenmukaisempi yhteiskunta
ii] EVOLUTIONAARINEN POSITIVISMI on näkemys, jonka mukaan tähtisumuista aina pienimpään organismiin ja epäorgaaniseen aineeseen nähden pätee luonnollisen ja välttmättömän kehityksen prinsiippi, jonka mukaan päädytään superorgaanisen ihmiskunnan kehittyessä edelleen vieläkin laajempiin kokonaisuuksiin
iii] KRIITTINEN POSITIVISMI katsoo, että meidän aistimuksemme koostuvat yksinkertaisista elementeistä, joiden konstituutioita esimerkiksi ihmiskehot ovat... elementit ovat neutraaleja [ei sen enempää fyysisiä kuin psyykkisisiäkään]... esineet ovat aisti-elementtien koostumia. jotka samanaikaisesti koetaan esiintyviksi ja aistituiksi
[ENCY, 6, pp. 414-418, 1967]
Edellinen jaoitelma ei ole läheskään kattava, mitä tulee termin 'positivismi' kaikkialliseen selittyvyyteen, sillä on olemassa tendenssejä, joita ei voida kuvata mainitulla kolmijaolla, kuten SOSIAALIDARWINISMI, jonka mukaan ihmisyhteiskuntien kehityksessä vaikuttavat samankaltaiset valikoitumisten periaatteet kuin luonnossa yleensäkin. Samoin on olemassa näkemys, jota sanotaan BEHAVIORISMIKSI, jonka mukaan merkityksellisintä selitettäessä ihmisen olemusta ja käyttäytymistä on toisaalta havainnoitavuus -ja toisaalta fysiologinen mitattavuus ja koeteltavuus jne.
Mainitunkaltaisissa -ja tässä mainitsemattomissakin lähestymistavoissa on erityisen korostuneena 'järjellisyyden' ja 'älyllisyyden' käsittäminen niin, että mikäli tutkimuskohde käyttäytyy 'tarkoitteidensa mukaisesti', on käyttäytyminen 'älyllistä' -olettaen, että tutkimuskohde toimii sisimmän luonteensa mukaisesti -tai siten, että tutkimuskohteiden olemassaololle tulee alati sellaisia uusia tarkoituksia, joista muodostuu jo olemassaolevien tarkoituksten kanssa eräänlainen kehityksellinen jatkumo ja integroituma.
Meidän tulisi kuitenkin aina epäillä henkilöä, joka sanoo tutkimuskohteensa käyttäytymistä järjelliseksi tai älylliseksi -perustaen arviointinsa loogis-empiiriselle pohjalle. Mehän voimme sanoa ydinkärkiohjustenkin käyttäytyvän älyllisesti niiden hakeutuessa niihin kohteisiin, jotka niille on määrätty -ja me voimme sanoa myöskin risteilyohjusten käyttäytyvän vielä älykkäämmin kuin mannertenväliset ohjukset, koska ne kykenevät suorittamaan vieläkin mutkikkaampia käyttäytymisiä -ollen tavallaan ohjusten uutta sukupolvea. Me voimme sanoa neutronipommia kulttuuriystävälliseksi, koska se säästää rakennukset, vaikka tappaakin ihmiset ja eläimet vaikutusalueeltaan.
Koulutettaessa 'uusia mandariineja' meidän tulisi saada heidät käsittämään se, että aina kun me valmistamme laitteitamme tai otamme tietoisesti kantaa joihinkin seikkoihin, olemme esivalmennettuja näkemään tietyllä tavalla toistensa suhteen asettuneita piirteitä, joita pidämme sellaisina piirteinä, jotka selittävät täydellisesti sitä, mitä teemme tai johon otamme kantaa. 'Uudet mandariinitkaan' eivät saata välttyä tällaisesta, kuten ei kukaan.
Meidän tulisi kuitenkin opetella näkemään toisella tavalla -vaikka se maksaisikin meille elämäntyömme romuttumisen tai kaiken totena pitämämme muuttumisen lumeeksi. Kaikki 'älyllinen seikkailu' ei ole samaa kuin uusien moraalisuuksien tuottamista ihmisten keskinäiseen olemiseen -ja kaikki 'moraalisuus', jota löydämme tekemisistämme tai tiedollisuuksistamme, ei välttämättä sekään ole välttämättä pätevää ja kyllin kattavaa selittämään toimintaamme niin kuin se on.
Olemme koko tämän kirjoituksen ajan pyrkineet ehkä hieman poleemisestikin kritisoiden tarkastelleet tieteen etiikkaa. Kyse ei ole puhtaasti joidenkin 'likaisiksi' leimattujen tieteenalojen etiikasta, vaan pikemminkin siitä, että yhteiskunnissamme on päästetty vallitsemaan tiettyjä tapoja ottaa eettisesti kantaa tehtyjen ratkaisujen -tai vielä tekemättömissä olevien ratkaisujenkin suhteen. Tässä mielessä ei luitenkaan ole olemassa mitään erillisiä etiikoita erityistieteille -vaikka ne ovatkin erilaisia lähestymisiätiedollisiin kohteisiin. Kyse on meitä kaikkia koskevasta asiasta -huolimatta siitä, että emme kokisikaan koskaan tekevämme mitään väärää tai tuomittavaa.
Filosofia ei ole mitään yli-ihmisten tekemää tiedollisuuden lajia, jolla tiedollisuudella ei [yli-ihmisten tekemänä] olisi mitään yhteyttä arkipäivän ongelmiin, niin kuin ne koetaan olemassaoleviksi. Filosofia on aina ajankohtaista silloin, kun ihmiset kokevat olevansa eksyksissä -huolimatta siitä, että he tietävä t paljonkin asioista. Filosofia on yhden meistä tekemää, monien meistä tarpeita varten -joista tarpeista monetkaan meistä eivät ole enää tietoisia.
Tieteen positivistinen maailma, koko totaalisessa kolkkoudessaan ja neutraalisuudessaan kohteidensa suhteen -tukee eninmältään vankasti kulloinkin harjoitettua politiikkaa -eikä näytä osoittavan vakavaa pyrkimystä tarkastelemaan tieteen itsensä etiikkaa niin kuin se on kytkeytyksissä yhteiskunnissa vallitseviin tendensseihin. Tavallisille kansalaisille tarjottu laatukuva tieteestä ei vastaa tieteen tosinta olemusta, koska kaiken tiedollisuuden katsotaan o]evan vapaata arvosidonnaisuudesta -mikä seikka ei saata olla yhtäpitävä sen todellisuuden kuvan kanssa, jota olemme pyrkineet tässä kirjoituksessa kuvaamaan.
Bertrand Russel ja Noam Chomsky tunnetaan molemmat aivan muunlaisista yhteyksistä kuin niistä, jossa olemme heitä tässä kirjoituksessa esitelleet. Molempien ajattelijoiden tunnettua tuotantoa voitaisiin sanoa 'hyväksyttäväksi' -mikä seikka ei taas koske heidän yhteiskunnallisia kannanottojaan. Olemme vakuuttuneita siitä, että ne tiedemiehet -ja naiset, joita sanotaan 'positivisteiksi' ovat positivistisen ulkokuorensa alla ehkä hyvinkin haavoittuvaisia ja tunneherkkiä ihmisiä -joten älkäämme syyttäkö heitä näkyvistä teoistaan, sillä he eivät halua näyttäytyä meille ihmisinä, ajatellen sen olevan ehkä toisarvoista ja yhdentekevää. Rohkaiskaamme heitä julkistamaan myöskin niitä näkymättömiä tekojaan, joiden kannattamina heidän strukturaalisuuksiksi ja kalkyyleiksi pukeutuneet näkyvyydet ovat havaittavaksemme tuotetut!