Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä siirtyäksesi Timon Tripod kotisivun etusivulle - Click this link tojump to the main page of Timos' Tripod homesite

Klikkaa tästä Pragmatismi ja amerikkalaisen filosofian traditio sivulle - Click this link to jump to the page of Pragmatismi ja amerikkalaisen filosofian traditio

PRAGMATISMI JA AMERIKKALAISEN FILOSOFIAN TRADITIO
by ORIGINAL 7.4.1989
ISBN 951-679-356-8
ISSN 0357-4105

2.7. W. Jamesin erityisyyksiensä kautta integroituvan pluralismin malli

William James korostaa, että yleisyys ilmenee vain persoonallisesti koettujen erityisyyksien kautta. lhminen kokee normaaliksi ympäristöydekseen pluralistisen erityisyyksien maailman mutta mikäli hän onnistuu erityisten seuraamusten hyödyntämisen kautta ohjaamaan tulevaisuudessa tapahtuvien kokemustensa suuntaa, niin hän on tavoittanut jotakin maailman tapahtumisessa vallitsevaa yleisyyttä (Dagobert D. Runes.ed., 1968).

Jamesin lausuma viittaa maailman empiirisyyteen ja fluidiin epämääräisyyteen yleisyyksien ilmenetessä orientoitumisensa alkuvaiheessa oleville ihmisille persoonallisena koettavuutena. Jamesin lausuma viittaa myös siihen, että ihmisen kyky ymmärtää maailmaa (toiminnallisena kokonaisuutena) ovat rajatut, koska maailma ei ole laboratorionomaisesti läsnä jossakin ajassa ja paikassa odottamassa tutkimistaan ja perinpohjaista selvittämistään; tällä tavoin maailma ei ole annettuna. Jos taas se maailma, jossa ihmiset kokevat elävänsä, onkin vain suuri koe, jota joku ihmisen kannalta äärimmäisen viisas olento suorittaa, niin silloin ihmiset kokeen lopussa tietävät yhtä paljon kuin viisas kokeen suorittajakin tietää. Tällainen asetelma on sikäli mieletön, että viisaalla olisi varmasti pätevämpiä ja nopeampiakin tapoja tietää se, millä tavoin se itse esimerkiksi on tullut niin viisaaksi kuin on tullut.

Esimerkiksi Charles Sanders Peircen "empiirisen tajunnan" idea on siinä, että ihminen on tapahtumisen virtaa ja pyörteilyä tutkiva olento, jota tapahtumista hän ei niinvain kykenekään pysäyttämään -pyytäen, jotakuta kenties toistamaan esiintyneeksi havaitun tapahtumisen, jotta hän voisi saada tapahtumisesta paremman otteen. Ihmisellä ei ole muuta keinoa kuin asettua yhä uudelleen ja uudelleen funktionaalisiin ymmärtämisten suhteisiinsa, jossa hänen on opittava käsittelemään alituisesti vaihtelevia ilmentymiä niin, että kykenee lopulta kontaktiin asettumisiensa kautta tavoittamaan sellaisia tila-kokemuksia, joissa kontaktoitumisten keskinäiset suhteet ovat nähtävissä ja niille lopulta on annettavissa merkitykset. Jos lähestyminen on perin tekninen, tullaan myös näkemään teknisyyttä -tai jos se on hienosyisempi, tuloksena on hienosyisempien seikkojen hahmottaminen maailman tapahtumisessa (josta koetaan olltavan eräs sen osa). Hienosyinen ihminen käyttää siten itseään eräänä instrumenttina, jolla voi saada tietoa sen kaikessa karkeudessaan ja hienosyisyydessään. Mittarin on kussakin tapauksessa oltava sellainen, että siihen takertuu mitattavasta mahdollisimman runsaasti ainesta, josta syystä hienosyisyyden on läpäistävä koko hienosyinen, tutkiva persoonallisuus.

James kuvaa rationalistia "hellätunteiseksi" vastakohtana empiristille, joka on "karkeasyinen", kylmäverinen henkilö, joka saattaa jopa ylpeillä raskasrakenteisuudellaan, järeydellään ja sen tuottamalla voimanlisällä.

HELLÄTUNTEINEN-KARKEASYINEN

rationalisti, periaateihminen - empiristi, tosiasiaihminen

intellektualisti - sensualisti

idealisti - materialisti

optimisti - pessimisti

uskonnollinen - ei-uskonnollinen

tahdonvapauden kannattaja - fatalisti

monisti - pluralisti

dogmaatikko - epäilijä

(W. James, suom., 1913)

Teoksessaan Pragmatismi 1913 James toteaa:

"Filosofian historia on suureksi osaksi, tavallaan, inhimillisten temperamenttien yhteentörmäysten historiaa ...Mimmoinen temperamentti ammattifilosofeilla sitten lieneekin, aina kokee hän filosofeeratessaan tukahuttaa tuota temperamenttiaan. Temperamentti ei ole mikään sovinnaisesti tunnustettu perustelu, ja sen vuoksi pyrkii hän esittämään päätelmilleen ainoastaan persoonattomia perusteluja. Mutta todellisuudessa vaikuttaa määräävästi hänen hengensuuntaansa paljon voimakkaammin hänen temperamenttinsa kuin hänen ankarasti objektiiviset perusteensa."

James koettaa painottaa tässä filosofin persoonallisuuden rakenteen merkitystä tulkitessaan sitä, mitä filosofit ovat ymmärtäneet ja millaiset seikat heitä ovat eniten askarruttaneet (W. James, suom.,1913).

Mikäli filosofi sattuisi olemaan karkeasyinen, hän koettaisi kaikin keinoin luoda sellaista maailmankuvaa, joka soveltuu hänen luonteeseensa ja perusorientoitumiseensa. Tällainen henkilö koettaisi tietenkin myöskin havaita todeksi kokemassaan maailmassa runsaasti sellaisia seikkoja, jotka puoltavat ja todistavat omaksuttua maailmankuvaa. Tällainen filosofi näkee mielellään niin, että hellätunteiset eivät ole ymmärtäneet maailman sisintä (empiiristä) luonnetta oikealla tavalla -eivätkä hellätunteiset ole karkeasyisen mielestä kenties lainkaan perillä filosofisten kysymysten kohteista, vaikka he mahdollisesti olisivatkin häntä dialektisessa taidossa etevämpiä.

William Jamesin mielestä filosofia on siinä kohden vinoutunutta ja epärehellistä, että kukaan ajattelija ei voi itseensä persoonana vedoten korottaa argumenttejaan muiden argumenttien yläpuolelle, vaikka olisikin täysin varma oman tietoisuutensa hiljaisuudessa niiden oikeellisuudesta - niin kuin muutkin olisivat niistä vakuuttuneita tavattuaan kyseisen filosofin henkilökohtaisesti. Psykologiassa myös persoonallisuustestien suorittaja voi samoiten, nojautuen laajaan kliiniseen kokemukseensa, olla jo ennen mittausta selvillä siitä, mitä tulee löytämään mutta kukaan ei kuitenkaan uskaltaisi luottaa hänen suusanalliseen arviointiinsa, koska se ei ole riittävä peruste päätelmille. Kokeneen kliinikon varmuutta kutsutaan hypoteesiksi, jonka tämän tulee todistaa mittauksellaan oikeaksi (W. James, suom., 1913).

James tarkoittaa empiristillä henkilöä, joka suosii asioita niiden alkuperäisessä moninaisuudessa, ja rationalistillahenkilöä, joka kannattaa abstrakteja ja ikuisia periaatteita. (W. James, suom., 1913).

Eräillä tieteen reuna-alueilla on tultu pisteeseen, jossa tutkijain temperamentti-erot määräävät tulkintoja enemmän kuin välillisin menetelmin saatu kokeellinen tieto, jossa tarvitaan yhä enemmän todennäköisyyden käsitettä. Ydinfysiikassa on syntynyt mm. useitakin koulukuntia koskien käsityksiä aineen perimmäisestä rakenteesta (ks. mm. K.V. Laurikainen & E. Laurikainen & T. Ahokallio 1982).

Luonnehdinta hellätunteisesta temperamentista voisi hyvinkin soveltua Laurikainen-Laurikainen-Ahokallion teoksessa Luomisusko tänään 1982 esitettyihin ajatuksiin. James toteaa: "Historiallisesti meitä kohtaavat sanat intellektualismi ja sensualismi - synonyymeinä sanoille ratsionalismi ja empirismi. Tositeossa näyttää intellektualismiin useimmiten yhtyvän idealistinen ja optimistinen suunta. Sitävastoin ovat empiristit usein materialisteja ja heidän optimisminsa tapaa olla jyrkästi ehdollinen ja varovainen." Edelleen Jamesin luonnehdinta rationalisteista voisi kuvata mm. K.V. Laurikainen et.al. finalistista maailmantulkintaa:

"Ratsionalismi on aina monistinen. Se ottaa lähtökohdakseen kokonaisuuden ja sen, mikä on yleistä, ja antaa suuren arvon esineiden yhtenäisyydelle. Empirismi sitä vastoin ottaa osat lähtökohdakseen tekee kokonaisuudesta paljouden ja on senvuoksi taipuvainen nimittämään itseään pluralistiseksi" (W. James, suom., 1913).

Empiristit, kuten James heitä nimittää ovat esimerkiksi sentapaisella temperamentilla varustettuja ydinfyysikoita, jotka haluavat nähdä maailman mekaanisten kausaliteettien ohjaamana, joiden syynä ei ole intentionaali, kun taas rationalistiseen näkemykseen johtavat temperamenttien laadut sisällyttävät syinä maailman tapahtumiseen tahtoa ja jumaluutta, jonka läsnäolon tunnistaminen tekee rationalisteistamonisteja, vaikka pyrkimysten ja tahdon välineet näyttäisivätkin olevan toistensa suhteen pluralistisen mallinmukaan selittyviä. Havaitut pluraliteetit olisivat tällöin näkyvä osa maailman teleologista pyrinnöllisyyttä, tapa nähdä teleologisuuteen sidottuja progressiivisia muutoksia.

James jatkaa tarkasteluaan (osoittaen nyt sanansa asiantuntijoille, jotka ovat tulleet kuulemaan luentosarjaa, joista teos Pragmatismi koostuu:

"Nyt ovat harvat meistä täysin hellätunteisia tai täysin karkeasyisiä filosofeeraamisessaan. Useimmilla on halua omistaa rajaviivan kummallakin puolella tavattavaa hyvää. Tosiasiat ovat hyviä, tietystikin - antakaa meille tosiasioita joukoittain. Periaatteet ovat hyviä - antakaa meille oikein paljon periaatteita. Maailma on epäilemättä ykseys, kun sitä tietyllä tavalla katselette mutta yhtä varmasti on se paljous, kun valitsette toisen tarkastelukulman. Se on sekä ykseys että paljous - tunnustakaamme siis jonkunlaista pluralistista monismia. Kaikki on luonnollisesti välttättömyydellä määrättyä, ja kuitenkin on luonnollisesti tahtomme vapaa" (W. James suom., 1913).

Ydinfysiikkaan ja sen eri viitteistöistä tapahtuvaan tilastolliseen tulkintaan liittyen, joissa eräistä näkäkulmista (ratsionalismista) päädytään monismiin ja tahdon vapauteen -ja taas toisista näkökulmista (materialismista) taas pluralismiin ja mekaaniseen ja tilastolliseen tapahtumo-tulkintaan olkoon synteettisenä esimerkkinä K.V. Laurikaisen et. al. (1982) esittämä idea, jonka mukaan luonto suorittaa kussakin yksityistapahtumassa valinnan eri mahdollisuuksien välillä: valintaa rajoittaa kausaliteetti niin, että suuren tapahtumajoukon suhteen pätee tilastollinen ennuste; nämä makrofysiikkaan liittyvät tapaukset ovat kuitenkin rajatapauksia, joiden odotusarvojen hajonta on pieni ja tilastolliset ennusteet ovat niiden kohdalla determinististen ennusteiden mukaisia.

Tämän näkemyksen komponentit, kausaliteetti ja tahto, voivat elää muodostetun syntesian kautta rinnakaiselossa. Samalla tavoin voivat elää rinnakkain Fred Hoylen kehittämä jatkuvasti uusiutuvan maailmankaikkeuden kehittymisen malli ja toisaalta monien tähtitieteilijäin puolustama suuren alkuräjähdyksen teoria esimerkiksi sellaisen synteettisen näkemyksen kautta, jossa jatkuvasti uusiutuvassa maailmankaikkeudessa voi esiintyä myös tiloja, jotka vastaavat alkuräjähdystä, mutta ne olisivat kuitenkin rajatapauksia siinä "normaaliudessa", jota luonnehtivat lähinnä sellaiset muutokset, joissa eräät osat "rakenteista" olisivat vividissä muutoksen tilassa, ja toiset osat suhteellisen staattisia, mikäli asiaa ajateltaisiin mm. makro- ja mikrorakenteiden, kuten myös perspektiivisestä näkemyksestä juontuvien etäisyys-läheisyys etc. -dimensioiden kannalta. Irrationaalinen luominen keskittyisi tiloihin, joissa muovattavaa uudenlaisuutta kehittyisi runsaasti, ja rationaalista intentionaalisuutta esiintyisi tiloissa, jotka olisivat jo vakaita; nämä intentionaalisuuden komponentit kykenisivät hyödyntämään toisiaan niin, että intentionaalisuutta omanneisuus muokkautuisi uudelleen aika-ajoin tietyissä kehityksellisissä sukkessioissa irrationaalisessa luovuudessa, ja toisaalta intentionaalisuus voisi tämän jälkeen työstää kehittymöstä uudenlaisen tarkoituksellisuuden puitteet. Ja toisinaan kaikki voisi luhistua totaaliseen irrationaalisuuteen, jossa "tapahtuminen" olisi hyvin runsasta, mutta vailla sekventiaalisuutta; maailma olisi ajoittain skitsofrenian tilassa.

Fred Hoylen kehittelemällä jatkuvasti uusiutuvan maailmankaikkeuden kehityksen mallilla on tiettyä analogiaa psykologian piirissä käytettyihin Rorshach-läiskätauluihin siinä mielessä, että "epätavallisissa vastauksissa" Rorschach-läiskätauluista luodaan alati uusia visioita ja niihin perustuvia tulkintoja. Toisaalta suuren alkuräjähdyksen teriallakin on tiettyä analogiaa Rorschach-läiskätauluista luotuihin visioihin, mitä tulee tavanomaisiin ja odotettujen vastausten antamiseen tietyssä, odotetussa sarjassa tyypillisine erityispainotuksineen tietyssä tapahtuma-sukkessiossa. Kyse on tässä tietenkin vertauksenomaisesta rinnastuksesta, mutta viitannee siihen, että luoduilla maailmanvisioilla voi olla yhteytensä ihmisen psykologiseen maailmaan enemmän kuin maailmaan niin kuin se on.

James on ilmeisesti oivaltanut, että maailman selittämisessä voidaan käyttää toisiinsa nähden ristiriitaisiakin teorioita, mitä tulee teorian peruscrientoitumisiin todeten: "Eräänlainentahdonvapaus-determinismi on ilmeisesti oikea filosofia. Maailman eri osissa tavattava paha ei ole kiellettävissä, mutta kokonaisuus ei toki voi olla paha; siten voitaneen käytännöllinen pessimismi yhdistää filosofisen optimismin kanssa" (käytännöllinen pessimismi assosioituu empirismiin ja karkeasyiseen ihmiseen ja filosofinen optimismi taas assosioituu ratsionalismiin ja hellätunteisuuteen). James jatkaa: "Tavallinen maallikko ei ole koskaan radikaalinen, hän ei purista järjestelmäänsä kireäksi, vaan elää milloin sen yhdessä, milloin sen toisessa häntä miellyttävässä osastossa, aina sen mukaan kuin vaihtelevat mielihalut määräävät" (W. James, suom., 1913):

Jamesin toteamus koskee myös tieteenharjoittajia, jotka vallitsevain suhdanteiden mukaan muuttavat tutkimuksellisia strategioitaan ja teoreettisia perusorientoitumisiaan. On ikäänkuin eri tieteissä tarkoituksellisesti jätettäisiin tilaa mahdollisia myöhempiä käyttöjä varten ja siitä syystä sallittaisiin kaikenlaisten teoreettisten suuntautumain esiintyminen niihin liittyvine tutkimuksellisine erityisstrategioineen. Käytännöllinen pessimismi juontunee siitä, että mikäli maailmaa tutkitaan tosina asioina, niin ei pyritä pitämään mitään erityisiä tosia asioita muita keskeisimpinä tai universaalia selitysluonnetta omaavina; niin joudutaan mitä ilmeisimmin pessimismiin , koska kaikki ihmisen kannalta paha tuntuu kuuluvan yhtäläisen luontaisesti maailmaan kuin siinä mahdollisesti tavattava hyvä. Mutta koska mitään yleisempää abstraktista selitteistöä ei katsota voitavan hyväksyä, niin niitä on todellakin vaikeaa suhteuttaa tai nähdä, mikä rooli erityisyyksillä toistensa suhteen on.

James toteaa, että hänen (oman) aikansa tieto on jo saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että ihmisen mahdollisuudet nähdä tiedossa enää itseään heikkenevät. Sadanviidenkymmenen vuoden aikana ei tieteen edistyminen näytä merkitsevän muuta kuin aineellisenmaailman alituista suurenemista ja ihmisen merkityksen alituista pienenemistä. Tuloksena on naturalistisen ja positivistisen tuntemustavan kasvaminen. lhminen ei ole mikään lainlaatija luonnolle, hän on paljas vastaanottaja, jonka asia on mukautua pysyvästi olevaan (W. James, suom., 1913).

Käytännöllinen pessimismi versoo siitä, että tieto nähdään ulkoistetusti massiivisena järkäleenä, joka on eräiltä osiltaan miltei ei-inhimillinen. Taitavimmatkin asiantuntijat ovat yhä useampien tiedollisten alueiden suhteen ns. tava]lisia ihmisiä ja sellaisina puhtaita vastaanottajia, vaikka he olisivatkin tuntemallaan tiedollisella alueella kriittisiä ja toimintakykyisiä manipulatiivisessa mielessä.

1980 -luvun maailmassa tämä on entisestäänkin korostunut - ja osaltaan johtanut kone-ajatteluun ja näkemykseen, jonka mukaan ihminen on vähäpätöinen osa milloin sitä, milloin tätä. Jos mitään, kaikkien hyväksyttävissä olevaa yleistä selitteistöä ei voida kiistattomasti hyväksyä, on selvää, että ihminen ei saata nähdä toivoa edes sellaisissa asiain kuluissa, jotka hän on itse joskus toimiviksi koneistoiksi rakentanut (ja jotka ovat sittemmin alkaneet elää ikäänkuin omaa päämäärä-elämäänsä). Toisaalta tällainen tiedollisten osakokonaisuuksien eriys on johtanut siihen, että jokainen spesialisti näkee oman ammattialansa seikat ylikorostuneen selkeinä -ja muiden tiedollisten alueiden seikat hämärinä.

James toteaa luennossaan edelleen:

"Tahdotte järjestelmää jossa tulee olla yhtyneinä kaksi asiaa: Tieteellinen tosiasiain huomioon ottaminen ja taipuvaisuus niitä noudattamaan, lyhyesti mukautumisen henki, ja toiselta puolelta vanha luottamus inhimillisiin arvoihin ja siitä johtuva omaperäisyys, kuuluipa se sitten uskonnolliseen tai romanttiseen tyyppiin. Seuraava pulma on siis edessänne: kaksipuolisen vaatimuksenne molempain osain eristys on toivotonta laatua. Empirismi kohtaa teitä yhtyneenä epäinhimillisyyteen ja uskonnottomuuteen. Tai on edessänne ratsionalistinen filosofia, joka tosin saattaa nimittää itseään uskonnolliseksi, mutta joka pysyttelee erillään kaikesta määrätystä kosketuksesta konkreettisten tosiasiain, meidän ilojemme ja surujemme kanssa" (W. James, suom., 1913).

Jamesin mielestä absoluuttisen filosofit eivät kykene tarjoamaan ratkaisua massiivisen tiedonmassan jäsentymisen ja inhimillistymisen ongelmaan toteamalla:

"Pelastutte tosin materialismista, vallitsevaa empirismiä seuraavasta ilmiöstä mutta maksatte tämän pelastumisen sillä, että käsistänne luisuu yhteys konkreettisen elämän kanssa. Absoluuttiset filosofit pysyttelevät niin korkealla abstraktsionin tasolla etteivät edes yritä alas laskeutumista. Heidän meille tarjoamansa absoluuttinen henki, henki, joka luo maailman sitä ajattelemalla. Hän olisi yhtä hyvin voinut - ainakaan kukaan ei voi päinvastaista todistaa - luoda jonkun toisen miljoonien maailmojen joukosta. Tämän hengen käsitteestä ette voi johtaa yhtään ainoata yksilöllistä tosiasiaa" (W. James, suom., 1913).

Toisaalta tämäntapaisesta hengen käsitteestä voidaan löytää selitys melkein jokaiseen asiaintilaan maan päällä. Henki voidaan todeta olemassaolevaksi viitteellisesti tarkastelemalla sitä maailmaa, jonka henki on luonut, koska kyseessä on nyt vain senkaltainen ja sen lajinen henki, joka kerta kaikkiaan on tämänmaailman luonut. Ongelmana on, että hengen käsitteestä ei voida johtaa niitä asiaintiloja, joita esiintyy maan päällä, vaikka niiden tapojen, joilla luonnossa esiintyvien seikkojen olemiset muuttuvat toisiksi olemisiksi, voitaisiinkin katsoa viittaavan hengen läsnäoloon ja vaikutukseen. Abstraktit rakentumat eivät voi sinällään olla ratkaisuja empiriassa koettuihin ongelmiin, ilman ohjeita rakentumien soveltamistentavoista (W. James, suom., 1913).

Esimerkiksi käsittestä peli ei voida johtaa peliä, jonka nimi on Afrikan tähti, vaikka ilmiön peliluonne tunnistettaisiinkin tutustutttaessa itse periaatteeseen. Peleihin liittyy mm. sellainen vaihtosuhteen idea, joka rajaa käsitteen katealuetta niin, ettei sen voida katsoa SELITTÄVÄN myös "sitä", joka "määritelmän tekee" tai "josta määritelmä on tehtävissä"; ilmiöhän on määritelmällä eristettävissä ympäristöstään, mitä "maailmalle yleensä" ei voi tehdä. Pelillä ei siten voi määritellä sitä itseään, eikä määritelmällä voida siten viitata mm. siihen, että elämä yleensä ilmiöineen olisi pelinkaltaista; määrittelemisen ehtojen muodostelma jää ikään kuin piiloon määrittelytapahtumassa.

Tällaisessa katsannossa esimerkiksi L. Wittgensteinin hypoteesi KIELEN PELINKALTAISUUDESTA ei ole pätevä: yleiskäsitettä (kieli) ei voi määritellä yhden attribuuttinsa kautta rajautuvaksi (pelinomaisuus), sillä kaikkiallisella yleiskäsitteellä on oltava niitä lukuisia, ja niiden on oltava toistensa suhteen jäsentyneitä. Wittgensteinin metodi on muodostaa määritelmää tarkoin valittujen vertauskuvien ja karkeiden esimerkkitapausten kautta, joita hän uskoo pelinomaisuuden attributoivan, mikä liittyy hänen perspektiiviseen näkemykseensä kielestä. Ja jos kieli oliskin pelinomainen, niin silloin myös Wittgensteinin kielenfilosofia olisi eräs kielipeleistä (peli, jonka avulla määritellään muita pelejä), koska hän sanoo kielen muodostuvan peleistä.

Maailma on W. Jamesin mukaan kuitenkin ykseyttä ja paljoutta yhtäaikaisesti, ja sen täytyy toisinaan olla yhtenäinen tarkastelun esine siksi, että siitä voitaisiin muodostaa mielle, joka viittaa siihen (tällaisena) kokonaisuutena. Kaikkiallisen moninaisuuden vallitessa muodostettava mielle olisi ikään kuin silmä, joka pyrkii katsomaan vastakkaisiin suuntiin samanaikaisesti (W. James 1913, p. 89).

Käytettäessä esimerkiksi käsitteitä MAAILMA ja KAIKKEUS ne eivät ole "kaikenkäsittäviä", koska käsitteet eivät sinällään "tuo mukanaan" juurikaan tarkemmin määrättyä yhtenäisyyttä. Otettaessa tällainen symboli käyttöön ei saada sen muassa tietoa siitä, mitä niiden tarkoittamaan kohteeseen kaikkiaan sisältyy; siten myös KAAOS ja KOSMOS ovat käsitteitä, joilla ei sinällään ole merkityssisältöä. Jos esimerkiksi antiikin kreikkalaiset matemaatikot olisivat esittäneet, että heidän käsityksensä LUVUISTA olisi ollut kattava, niin he olisivat syyllistyneet liian varhaiseen käsitteen katealan rajaukseen, mikä seikka pätee tietenkin minkä tahansa historiallisen aikakauden matemaatikoihin, jotka kokevat kenties kaiken jo löydetyn (W. James, suom., 1913).

Käsitteiden määrittelyyn liittyy sekin, että kyetään havaitsemaan PALJOUKSIEN YHTÄJAKSOISUUKSIA; onko mahdollista siirtyä ikään kuin esineestä toiseen ilman ulkopuolelle joutumisen vaaraa? Riippuvatko maailmamme osat toisissaan, vai muistuttavatko ne hajalleen levitettyjä hiekkajyväsiä? (W. James, suom., 1913, p.90).

James pitää AIKAA ja PAIKKAA sellaisina yhtäjaksoisuuden kannattajina, joiden nojalla ihminen kytkee maailman osat yhteen. Mutta esineiden piirissä tavataan lukemattomia muitakin käytännöllisen yhtäjaksoisuuden tiehyeitä, joiden pohjalta esineiden välille voidaan muodostaa vaikutusviivoja; niitä seuraamalla voidaan myös siirtyä esineestä toiseen mitaten samalla melkoisen määrän olevaisuutta. Jos vaikutusviiva syystä tai toisesta katkeaa, niin maailman yhtenäisyys tuntuu luisuvan käsistä, mikä saattaa johtua väärin valitusta ymmärtävän lähestymisen strategiasta (W. James, suom., 1913, p.90).

Mikäli asiaintiloilla havaitaan sekventiaalisia vaikutusyhteyksiä, on kyse kausaalihteyksistä - olipa kyse sitten kaiken olemassaolevan tuottaneesta ensimmäisestä syystä tai sitä pienemmistä syyn- ja seurauksen ketjuista. James kuitenkin katsoo, että olevaisessa on ikuinen ja itsenäinen paljous, joka ei vähene, tai ole ollut joskus vähäisempää maailman spatiaalis-temporaalisuudessa; siihen voivat myös hyvin sijoittua kaikki ne järjestelmät, jotka pyrkivät ilmaisemaanvaikutusyhteyksien vallitsevuutta tai vallitsemattomuutta (W. James, suom., 1913, p.93).

Jamesin mukaan pragmaattisesti tärkein yhteyden muoto on lajeissa- ja lajeihin jakautuneena oleva LAJI-YHTEYS, jossa ei yksityisyyttä ole; logiikka olisi fragmentaarissa maailmassa hyödytön sen tapahtumisia kuvattaessa ja ennustettaessa, sillä minkään ei voisi osoittaa olevan kytkeyksissä johonkin toiseen (W. James, suom., 1913, p.93-4).

Laji-yhteyden kautta nykyisyys on kytkettävissä menneisyyteen; voi olla ylesikäsitteiden muodostamisia niin, että suuret joukot asioita voi olla käsitteen kautta yhdessä ajasta riippumatta. Maailmassa voi kuvitella olevan tämän kautta myös absoluuttista laji-yhteyttä, joita kuvataan mm. käsitteillä "olevaisuus" ja "ajateltavissa oleva", mutta James ei näe tällaisilla käsitteillä ja ilmauksilla praktista merkitystä. Absoluuttisia käsitteitä voi ymmärtää tarkoitusperän luoman yhteyden kautta, jossa osoitetaan lukuisan joukon asioita ja esineitä samaa takoitusta toteuttaviksi (W. James, suom., 1913, p.94).

Jostakin tietystä tarkoitusperän luomasta yhteydestä selittyviä käsitteitä ei kenties voi kuvata esittämällä mm. kaikki seikat, jotka siihen liittyvät. Silloin esimerkiksi "ajateltavissa oleva" kuvattaisiin esittämällä kaikki, mitä voidaan ajatella, ja sanomalla: "Tätä kaikkea käsite tarkoittaa", tai "olevaisuus" esitettäisiin yhdistelemällä ja erittelemällä kaikki, mitä voidaan olevaksi nähdä, ja sanottaisiin: "Kaikki tämä on se, mihin käsite viittaa". Praktisempia tarkoitusperän luomia yhteyksiä, kuten ihmisten laatimat järjestelmät tietyn valtion hallinnon,- sotalaitoksen,- teollisuuden,- kaupan jne. piirissä voidaan ymmärtää parhaiten hahmottamalla niiden rooliuksia ja tehtävänkuvia, eikä kuvaamalla niiden piirissä tapahtuvia syy-seurantoja sinällään. Tällöin on myös välttämätöntä muodostaa järjestelmien välisiä suhteutumia kuvaavia YLEISEMPIÄ tarkoitusperän yhteyksiä, joita kuvattaisiin mm. termein "suurvaltapolitiikka", "sotateknologia", "rauhanpolitiikka", "inhimillisen kärsimyksen vähentäminen" jne., joiden välille taas muodostettaisiin vieläkin yleisempiä tarkoitusperän luomia yhteyksiä tietyin preferenssein, kuten pyrkimällä rauhanomaiseen kehitykseen.

James käyttää esimerkkinään ihmisten- ja kansain URAKEHITYSTÄ, jotka molemmat "alkavat" perustuen kenties vain epämääräisille ja strukturoimattomille ajatuksille, kuten "tulla rikkaaksi" tai "tulla hyväksi". Jokaisen ihmisyksilön ja jokaisen kansan ottama ASKEL tuo alati näkyviin ennalta aavistamattomia käänteitä, jotka kenties tuottavat uusia näköaloja ja pyrkimyksen kohteita niin, että tarkoitusperiä on määriteltävä uudelleen. Se, mitä LOPULTA saavutetaan voi olla parempaa tai huonompaa, mitä alunperin tarkoitettiinkaan, mutta kaikissa tapauksissa se on jotain alkuperäiseen verrattuna yhdistetympää ja jollain tavoin siitä eroavaa; ajatukset voivat väliin olla sotakannalla ja tarkoitukset pyrkivät väittelyasemiin keskenään, joista saattaa seurata kehityskulkuja, joita ei voitu odottaa ennalta (W. James, suom., 1913).

Tämä tapahtumakulku on suuresti yksinkertaistettu, koska käsitteistöjen kehittyessä myöskin laadukkeiden antamisten perusteet muuttuvat, jolloin esimerkiksi prosessin myöhemmissä vaiheissa ei saavutettua "hyvyyttä" tai "huonoutta" määritellätai koeta samalla tavoin kuin alussa. Käsitteiden määritystapain muuttumisesta seuraa nimittäin se, että myöhemmin on vaikeaa ymmärtää niitä koettuja olosuhteita, joista URA alkoi, vaikka voitaisiinkin muodostaa historioita tai skenaarioita vaihtelevin preferenssein.

Jamesin kosmologian mukaan ei ole olemassa yhtä ja ainoaa pyrintöä, joka VASTUKSETTA ajaisi (luomaansa) maailmaa ennalta tietämäänsä lopputulokseen: "Jokainen, joka asettuu puoltamaan vaatimusta absoluuttisen teologisen yhteyden tussustamisesta, sanoen, että on olemassa yksi tarkoitusperä, jota kaikki maailman yksityisosat palvelevat, esittää opinkappaleen omalla vastuullaan. Tätä oppia esittäville teologeille käykin, sitä mukaa kun opimme yhä konkreettisemmalla tavalla tuntemaan muutamain maailman osien vastustavat harrastukset, yhä tukalammaksi muodostaa itselleen miellettä siitä, minkä laatuinen tuo yksi ylin tarkoitusperä oikein mahtaa olla". James viittaa tässä yhteydessä myös maailmassa vallitsevaan PAHAN määrään, joka "menee yli inhimillisen kärsivällisyyden mitan", ja on ilmeistä, ettei sellainen voisi olla "hyvän" kaikkivoivan tarkoituksena, tai päämääränä. Myös Jumalalla on vihollisensa. (W. James, suom., 1913).

Esineiden ja asioiden kesken vallitsee myös ESTEETTINEN YHTEYS, joka muistuttaa suuresti teleologista yhteyttä; esineet ja asiat kertovat jonkinlaista historiaa osien liittyessä toisiinsa ikään kuin nousun aikaansaamista varten, toisiaan tukien (W. James,suom., 1913, p.96).

Tapahtumien sarjan voi nähdä järjestyvän DRAAMALLISEEN MUOTOON niin, että tapahtumisilla on alkunsa, keskikohtansa ja loppunsa. Kaikilla historioilla on loppunsa, ja siksi on luonnollisempaa asettua paljouden kuin ykseyden kannalle, jossa mikään ei loppuisi. James puoltaa kuitenkin näkemystä maailman esiintymisestä EEPPISENÄ KERTOMUKSENA, jossa kukin poikkileikkauksellisuus on visionomainen draama, vailla syvyyttä ajassa; kokonaistapahtumaa esittävä eeppinen muoto fiksoi (lause) rakenteita tapahtumien jännevälin esiinsaamiseksi, kun taas draaman vaikutus luodaan epätavallisten, eristettyjen tapausten yhteyteen sidotuin replikoinnein. Jäsentämällä fiksoidut rakenteet pitkittäin saavutetaan eeppinen jatkumo, jossa selittyy "tapahtumisten" edetessä yhä paremmin, miksi esimerkiksi alku oli sellainen kuin oli, ja miksi tiettyihin tiloihin päädyttiin. Visionomaisessa draamassa sen osat konfiguroidaan tietyllä tavoin vain TEHON aikaansaamiseksi, ja teholta osien finiittinen olemus ajassa ei käy ilmi (että visio voi ulottua tietyin osin finiittisinä juontumina myöhempiin visioihin, joihin samalla rakentuu uudenlaisia juonteita, mutta poikkileikkauksenomainen visio sinällään ei siirry tulevaisuuteen, koska se olisi siellä käsittämätön). (ks. W. James, suom., 1913).

Ihminen ei voi tunkeutua syvälle aikaan visioiden kautta, vaan seuraamalla erityisyyksiä, jotka integroidaan niiden täytettyä tietyt ehdot; ollaan rakennettu historiallisista juonteista selittävä yhteys niin, että juontumien tavoittaminen on samalla itse myös maailman tapahtumista, eräänlainen saavutettu ote aikaan, joka tuottaa uuden vision, josta uudet finiittiset idut löydetään.

Jamesin mukaan historian voi ajatella pluralistiseksi nuoraksi,jossa jokainen säie kertoo omaa historaansa. Eeppisessä kerronnassa, joka hyödyntää niitä (säikeitä) ei kuvata KAIKKEA, mitä maailmassa tapahtuu, vaan kerronta keskittyy HENKILÒIHIN, joiden kautta historiallisuus ilmenee. Tämä siksi, että kaikilla ihmisillä ei ole esimerkiksi laajoja poikkileikkauksellista visiota ja keskeistä rooliutta historian tapahtumissa - kaikki eivät saata vaikuttaa yhtäläisesti historian juontumiin (säikeisiin) muotouttamalla tulevaisuutta. Toisaalta tämä johtuu siitäkin, ettei individuaalilla ole kykyä esittää (tai käsittää) samanaikaisesti useita historioita perspektiivisestä rajoittuneudestaan johtuen. Siksi James näkee hahmotettavan ABSOLUUTTISEN esteettisen yhteyden pelkkänä abstraktina ihanteena, koska sellaisen realisoituminen ihmisten maailmassa merkitsisi sitä, että erimielisyyttä, ja siten kehityksen muutosvoimaa ei enää voisi esiintyä (W. James, suom., 1913).

Jamesin mielestä Josiah Roycen teoksessaan The Conception of God 1897, p.292 esittämä idea:

"Jumalan tietoisuus on täysinäisyydessään yksi ainoa kuultavan kirkas silmänräpäys"

on suurin intellektuaalinen saavutus, koska se irrottautuu niin "ikuisen tietäjän" kuin "substanssinkin" käsitteistä, jotka aiemman filosofian oli välttämättä sisällytettävä, jottei kaikki muu olisi romahtanut. Roycen ideassa Jumala ei ole jotakin ennalta fiksoidusta, ikuisesta ideasta selittyvää, tai jotakin, joka olisi sidoksissa luomaansa substanssiin ja siihen, millainen maailmasta tulee Hänen tahdostaan, tai tahdostaan riippumatta. Substanssi viittaa Jamesin mukaan siihen tosiasiaan, että ilmiöt todella semmoisinaan esiintyvät ryhminä ja kokoomuksina, jollaisina ne äärellisten ajattelijoiden kokemukselle tarjoutuvat, ja jollaisina ajatus ne käsittää; nämä yhteyden muodot ovat yhtä lailla kokemuskutoumuksen osia kuin ne yksinkertaiset tosiasiatkin, joita muotojen nähdään yhdistävän. Maailma on siinä määrässä ykseys, kuin kokemus siinä yhteenliityntää havaitsee ilmeneväksi, ja siltä puuttuu ykseyttä siinä määrin kuin kokemus siinä erityisyyttä havaitsee. Substanssius ei ole siten vakioista, tai edes aina määrätyiksi ja samoiksi elementeiksi differentioituvaa, ja ykseyksiksi tajuttavaa, vaan pelkästään tietty karakteristika ihmisen tavasta maailmaa käsittää (W. James, suom., 1913).

Rationalismin käsityksissä maailma on jotakin ikuisuudesta asti valmista, kun se pragramtismin mukaan on jotain vasta tekeillä olevaa, ja jonka täydellistyminen on tulevaisuuden varassa. Siten ihmisen rooli paljouksien ja erityisyyksien muovaajana on suuri, koska hän on osa maailman luomisvoimaa, ja luo maailmaa. James sanookin: "Tietomme ja toimintamme maailmassa me harjoitamme luomistyötä. Me laajennamme todellisuuden subjekteja -sekä predikaatteja. Maailma esiintyy tositeossa joustavana, odottaen lopullista muovailuaan meidän puoleltamme. Samoin kuin taivaan valtakunta, se sallii suopeasti väkivaltaa ihmisen puolelta. Ihminen synnyttää siinä vallitsevia totuuksia." (W. James, suom., 1913).

Tietoon ja tietämiseen liittyvä MORAALI ei Jamesin mukaan muodostu erityisyyksien kautta integratiiviseksi kokonaisuudeksi, vaan on kokonaisuus jo ennen sofistikoituneita tieto-ponnistuksia. Moraali on ihmisen kyky tehdä laatuerotteluja tekemisiinsä nähden nojautuen tiettyihinviitteistöihin, joiden totuudellisuuteen hänet on KASVATETTU USKOMAAN. Moraali-ilmiöön liittyy likeisesti tiettyjä, kannanottomaisia käsitteitä, kuten "vapaus", "tasa-arvo" jne., jotka eivät ole abstraktioita, tai perustu universaaliin teoriaan, ja niitä elämän eri vaiheissakin puntaroidessa todellisena mittapuuna on "ensinnä kohdattu". Myös C.S. Peirce toteaa, että valtaosa ihmisen todeksi uskomasta ja tiedoksi hyväksymästä on vastaanotettu passiivisen, kritiikittömän hyväksymisen tilassa viittaa ihmistiedon osittaiseen asenteellisuuteen, ja liittyvyyteen sellaisena elementtiyksiin, joilla ei ole mm. empiirisesti tarkoin määriteltävissä olevia objekteja. Sellaisten elementtiyksien oletetaan usein käytännössä omaavan tarkkoja, systemaattiselle tiedolle tyypillisiä syntaktis-semanttisia ominaisuuksia, vaikka ne tosiasiassa hahmotetaan komplisoidulla ja moniselitteisellä tavalla. On mahdollista, että niiden kohdalla moraaliutta ei voi välttää, vaikka tahtoisikin. On myös mahdollista, että myöhemmin opittujen, sofistikoitujen käsitteiden kohdalla moraalius pyritään niistä tietoisesti poistamaan, vaikka se ei aina voi onnistuakaan, tiettyjen käsitteiden kantaessa mukanaan merkityslaahusta, joka ulottuu varhaiseen lapsuuteen. James näkeekin mm. käsitteiden "Jumala" ja "tahdonvapaus" olevan intellektuaalisessa mielessä hämäriä, mutta liittyvyydestään lasuudessa vähitellen opittuun niille "tulee tosi merkitys siten, että käsitetyiksi tultuaan ne saavat pimeyden vaihtumaan valkeudeksi, kun niiden keralla astutaan elämän tiheikköön" (W. James, suom., 1913).

Charles Bernard Renouvierin filosofia sisältää elementtejä, joiden pohjalta James pitkälti perusti käsityksensä mm. vapaasta tahdosta ja tiedon persoonallisesta luonteesta. Renouvierin mukaan TIETO on suhteessa niihin premisseihin, joihin se implikoi, kuten myös persoonaan, joka premissit asettaa (The ENCY, 7, 1968, p.180). Toisaalta Renouvier ei rajaa persoonaa tiukasti yhteen, kokevaan subjektiin: "...Se, mitä kutsun 'minuksi', on erilaisten representaatioiden synteesi, joilla ei ole erityistä prioriteettia suhteessa representaatioihin, joista 'hän' muodostuu, tai jonka kuvaan olevan itseni ulkopuolella" (J. passmore, 1957). Ilmiö ei ole Renouvierin kannalta ilmentymä itsessään, vaan jotakin sui generis - mitä tahansa havaitsemaamme tai joksikin tulkitsemaamme. Ihmisille esinnet tai asiat eivät ilmene sellaisina, kuin ne "todellisuudessa ovat", vaan tietoisuus keksii ja luo asiain ja esineiden välille suhteet, joita katsoo niillä olevan. Tietoisuudella on käytössään yhdeksän kategoriaa: OLEMO (kuinka jokin on), MÄÄRÄLLISYYS (kuinka runsaasti jotakin esiintyy), ASEMA (mikä on jonkin spatio-temporaalisuus), LIITTYMÖ (mitä jokin tuo muassaan siihen epäsuorasti kytkeytyneenä), LAADUTUS (miten jokin voidaan attributoida), TULEMO (mitä jostakin kehkeytyy), SYYSUHDE (mistä joki on seuraus ja mitä siitä seuraa), TARKOITUKSELLISUUS (mikä intentionaalisuus johonkin voidaan asettaa) sekä PERSOONALLISUUS (The ENCY, 7, 1967, p.180). Kategorioita voi ilmeisesti kombinoida keskenään monin tavoin, kuten esimerkiksi kytkemällä asemaan laadutuksia, ja määrittämällä sen olemo, jolloin synteesillä voidaan ilmaista ja kuvata asioita monipuolisemmin kuin pelkästään esittämällä niiden muodollinen looginen struktuuri.

Renouvier näkee tietoisuuden AKTIN havaitun ja havaitsijan suhteena, ja aktit tulevat kategorisoiduiksi aina kun ne ovat muodostuneet ja selvenneet havaitsevalle mielelle. Ihminen voikuitenkin valita kategorisointitapojaan, eikä ole pakotettu ennaltamäärättyihin kuolaimiin; tekemään määrätynlaisia kvanti- ja kvalifikaatioita, ja asettamaan niitä tietyllä tavoin ajallis-paikantuviksi, tai tunnistamaan juuri tiettjä syy-seurantoja. Renouvier oli tämän vapauden- ja sen seuraamusten suhteen melioristi, ja uskoi sen myötä tulevaan parempaan maailmaan (The ENCY, 7, 1967, p.181). Renouvierin teoria pohjautuu laajaan funktionalistiseen selitteistöön, ja on irroittautunut saksalaisten voluntaristien biologis-evolutionaarisesta "tahdon" selittymisestä - ollen siten linkkinä englantilaisen empirismin ja saksalaisen voluntarismin suunnilta amerikkalaiseen pragmatismiin William Jamesin kautta.