Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
PRAGMATISMI JA AMERIKKALAISEN FILOSOFIAN
TRADITIO
by ORIGINAL 7.4.1989
ISBN 951-679-356-8
ISSN
0357-4105
Edelläkuvattu eurooppalaissyntyisten ja amerikkalaisten edelleenkehitelmien filosofisten traditioiden kirjo on eräänlainen johdanto- ja suhteutusjärjestelmä, joiden kautta saatamme ymmärtää pragmatismin tapaa kuvata ymmärtämistä ja todellisuutta. Skemaattisesti voidaan tehdä seuraavankaltainen tiivistelmä:
a) pragmatismi hylkää subjekti-objekti ymmärtämismallin, kun taas useimmat perinteisistä eurooppalaisista filosofian traditioista kannattavat sellaista ymmärtämistä selittävää mallia, jossa subjekti on se, joka ymmärtää -ja objekti se, josta jotakin ymmärretään
b. pragmatismi ei kiinnitä objekteihin kvaliteetteja niin, että ne olisivat luontaisesti objektiin kuuluvia, mikäli asia haluttaisiin ilmaista niin, että ilmiöt ovat ymmärrettävissä vain ymmärtämisen objekteina
c. pragmatismi ei näe maailmaa yksinkertaisista syy-seuraus-kausaliteeteista koostuvana sumautumana, jossa ihmisellä olisi tietty kyky ymmärtää kausaliteetteja ja kyky manipuloida kausaliteettien vuota, vaan pragmatismi näkee ihmisen olevan erottamaton osa tapahtumista, ollen tapahtumisen ymmärtävänä osasena, jossa tapahtumisessa syy-seuraus-sukkessiot asettuvat inhimillisen ymmärtämisen ja manipulaation kautta funktionaaliseksi kokonaisuudeksi, jossa kokeva subjekti toimii jäsentävän ja järjestelevän tapahtumisen agentin lailla -kulloistenkin tarkoitteidensa mukaisesti, jotka määräävät sen, mitä ymmärtämisen komponentteja asettuu kulloiseenkin ymmärtävään, funktionaaliseen kokonaisuuteen
d. pragmatismi kannattaa ns. erityisyyksistä integroituvaa pluralismia, joka termi sisältää instrumentalistisen käsitteiden käytön ja toimimisen tavan tulkinnan ja funktionalistisen ymmärtämisen ja toimimisen mallin niin ikään -sekä myöskin persoonallisen intentionaalisuuden, joka ohjaa sekä instrumentalistista käsitteiden käyttöä -että myöskin käsitteiden funktionalistista selittymisen ja selittyväksi tulemisen tapaa;instrumentalismi viittaa siihen, että käsitteiden keskeisimpiä ominaisuuksia ovat sekä käytettävyys -että soveltuvuus kulloiseenkin toimintaan: funktionalismi viittaa siihen, että käyttökelpoisiksi todetut ja soveluvat käsitteet asettuvat sellaiseen yhteyteen keskenään, että syntyvä kokonaisuus, joka personifioituu intentionaalisessa, ymmärtävässä jäsentäjä-agentissa, selittää kokonaisuutena parhaiten sekä itseään -että osasiaan
e. pragmatismi kannattaa käsitystä käsitteiden itsekontrolloituvuudesta ja käsitteiden itsesäätyvyydestä niin, että ne soveltuvat parhaiten toimimaan niissä funktionaalisissa yhtymissä.joissa niitä käytetään; kyseinen käsitteidenitsekontrolloitumisen kyky liittyy käsitteen laajuuteen tai "paikallisuuteen" siinä mielessä, että jokin käsite saattaa olla toimiva vain jossakin tietyssä funktionaalisessa käsite-toiminta-intentionaalisuus-kontekstissa, kun taas korkean itsesäätöisyyden kyvyn omaavat käsitteet ovat monifunktionaalisia -ja liittävät täten eri funktionaalisia kokonaisuuksia toisiinsa
Esimerkiksi newtonilaisen maailmankuvan mukainen malli korostaa sellaista selittymisen ja ymmärtämisen tapaa, jossa syyt ja niiden seuraukset ovat tärkeimmät tieteellisen päättelyn lähteitä ja tieteellisen toiminnan edelleen kehittelyn ohjenuoria. Newtonilaisessa ymmärtämisen maailmassa ymmärrettävät asiat ovat ikäänkuin jonkinlaisia mekaanisia kojeita, joissa vallitsee yhden periaatteen idea. Erityisyyksistä integroituva pluralismi taas on vaihtoehtona niille dualistisille tai monistisille todellisuudentulkinnoille, joiden lopputuloksena on jäykkä käsitteellinen monistisen selittymisen ykseys -poissulkeistavassa ja negatiivisessa mielessä. Pragmatismi kytkee mainitun käsitteensä "erityisyyksistä integroituva pluralismi" myöskin inhimillisen tiedollisen kehittymisen kontekstiin siten, että ihminen havaitsee ensin vain erityisyyksiä, jotka hän oppii vähitellen integroimaan suuremmiksi funktionaalisiksi yksiköiksi, jotka yksiköt sitten vähitellen erilaistuvat omiksi itseöikseen ja selite-yhteyksikseen niin, että kaikkien yksiköiden muodostama kokonaisuus on pluralistinen; tässä voitaisiin käyttää esimerkkinä vaikkapa erityistieteistä muodostuvaa, pluralistista kokonaisuutta, jota sanotaan yhteisellä nimellä "tiede". Käsitteiden itsekontrolloituvuuden idea pragmatismissa taas on vastakohtana käsiteatomismille, jota joissakin filosofisissa traditioissa on viljelty. Käsiteatomismi tulkitsee esimerkiksi logiikkaa "totuutena itsenään" ja luonnonlakeja "ei muuta kuin tämä" -periaatteella selittyviksi -tai tieteellisten teoriain pätevyyttä niiden sisäisen, loogisen koherenttisuuden perusteella vs. epäkoherenttisuus -riippumatta käyttöjen tai käytön tavasta.
Se, millä tavoin pragmatismi teoriamuodostumana muistuttaa toisia teorioita, ei selviä rinnakkaisasettelulla tai vastakkaisasettelulla, joissa kummassakin kohta kohdalta kumottaisiin vaihtoehtoisten tai vahvistettaisiin samankaltaisten teorian argumentteja -taikka todistettaisiin identtiys-eriävyys em. -laisten vahvistamisten ja kumousten negaatiolla, jossa vaihtoehtoisuuksia pyrittäisiin todistamaan päteviksi ja pragmatismia -sekä sitä muistuttavia teorioita epäpäteviksi. Pragmatismi itse ei käytä yllämainitunkaltaista menettelyä, koska vastakohtaisuudet eivät niinkään johdu "tarkoittamisten erilaisuuksista" vaan pikemminkin "erilaisuuksien tarkoittamisesta".
Pragmatisti kysyy aina:"Mitä tarkoitusta varten menettelet tällä tavoin?" -ja haluaa korostaa tällä kysymyksellään intention määräävää osuutta ymmärtämisessä ja metodin alisteista osuutta niin ikään.
Tarkoittamisten erilaisuus l. metodien eroavaisuus sinällään ei tuo mitään uutta ymmärtämiseen, kun taas erilaisuuksien tarkoittamisten idea sisältää sen, että olisi keskityttävä siihen, mihin ja millaiseen todellisuuteen ollaan suhteessa.Millaisia tarkoittamisten suhteita kulloinkin vallitsee erilaisine tarkoittamisten sisältöineen ja sisältöpainotteineen, on paljon tärkeämpää kuin se, millä tavalla kaikki tarkoittamiset teknisesti muistuttavat toisiaan. Kyse on siitä, että toisinaan olisi parempi tarkastella jotakin prosessia, jota pyritään ymmärtämään, intentionaalisena ja intentionaa]isesti -ja toisinaan taas rakenteita, joita prosesseissa on. Olisi kyettävä erottamaan se, milloin prosessi on tärkeämpi kuin prosessin rakenne ja prosesseja yhdistävät rakenteelliset samuudet. Eri]aisuuksien tarkoittaminen on ehkä parempi tapa verrata keskenään erilaisia traditioita. Tämä sama idea pätee yksinkertaisemmissakin tapauksissa kuin on kyse filosofian traditioiden kohdalla. Esimerkiksi:On hyvin mielenkiintoista tietää ja hyvä olla selvillä siitä, millä erilaisilla keinoilla sähkövirtaa siirretään tuottajalta kuluttajille, mutta tällainen ymmärtäminen on luonteeltaan lähinnä instrumentaalista. Keskeisempää ymmärtämisen kannalta on tietää, mitä tarkoitusta varten sähköä yleensä käytetään ja mihin tarkoituksiin sitä missäkin pyritään käyttämään -ja mitkä seikat synnyttävät tarpeen ostaa sähkövoimaa tuottajilta yhä enemmän ja enemmän.koska mainitut seikat kytkeytyvät intentionaalisuuteen, joka selittää sitä, miksi instrumentaalista ymmärtämisen tapaa on aika-ajoin lisättävä ja kiihdytettävä, riippuen intentionaalisista suuntautumuksista.
Filosofisten traditioiden väliset erot syntyvät siitä, että ne ovat erilaisuuksien tarkoittamista, josta seikasta sitten versovat instrumentaaliset tarkoittamisten erilaisuudet. Pragmatismi on enimmältään keskittynyt tarkoittamisen ongelmaan ja liittää tarkasteluunsa merkityksen määräytymisen ongelman liittäen subjektin funktionaalisen seliteyhteyden intentionaaliseksi ja ymmärtäväksi osaseksi, joka "ymmärtää" vain kytkeyksissä olojensa kautta, ei irrallisena itseönään.
Seuraavassa tarkastelussa tulen seuraamaan Charles William Morrisin ((1901-), University of Chicago. B.S. Northwestern University; Ph. Doctor, University of Cicago) teosta Six Theories of Mind 1932, erityisesti sen osaa Mind as Function, Chapter VI.
Morris on erityisesti työskennellyt löytääkseen tieteellisen empirismin sovelteita mielen teorioille, merkkiteorioille ja arvoteorioille. Kyseiset sovelteet ovat tässä kohden se kehikko, jonka avulla Morris pyrkii kuvaamaan pragmatismia ja muitakin teorioita ajallisena jatkumona, jolla on tietty kehityksellinen linja. Funktionalistinen kehikko toimii Morrisin käyttämänä ainakin pedagogiselta kannalta katsoen hyvin ajatellen pragmatismin kuvausta (Contemporary Philosophical Problems, ed, by Y.H.Krikorian & A.Edel, New York, 1959, p.709).
Morris tunnetaan yleisesti lähinnä positivistina (ks. esim. Handbook of World Philosophy, Contemporary Developments Since 1945, ed. by John R. Burr, Aldwych Press.London 1980, pp.196,374) ja tarkemmin tietenkin tieteellisenä empiristinä (ks.C.W.Morris, Logical Positivism, Pragmatism and Scientific Empiricism, Paris 1937; C.W.Morris, Semiotic and Scientific Empiricism, Actes du Congre's International de Philosophie Scientifique 1935, Bd.I.Paris 1936, pp.2-16 -ja C.W.Morris, The Relation of the Formal and Empirical Sciences Within ScientificEmpiricism, Erkenntnis 5 (1935-36) pp. 6-16 and p.162).
Merkkiteoreetikkona hänet myös tunnetaan: C.W.Morris, Foundations of the Theory of Signs, International Encyclopedia of Unified Science. Bd.I No. 2. Chicago 1938; C.W. Morris, Signs about Signs about Signs, Philosophy and Phenomenological Research 9 (1948) pp. 115-133 yms.). Morris on ulottanut merkkiteoreettiset tarkastelunsa niin estetiikan, etiikan kuin uskonnon ilmiöiden alueelle ja kirjoittanut aiheista useitakin artikkeleita. Yleisesti ottaen Morris on hyvinmonipuolinen filosofi ja tarttunut pelotta mm. buddhistisiin teemoihin, konstitutionaalisten tekijäin samankaltaisuuksiin psykoottisessa käyttäytymisessä Intiassa, Kiinassa ja Yhdysvalloissa, ihminen-kosmos-symboliikkaan jne., joihin useidenkaan filosofien asiantuntemus tahi uskallus ei yllä.
Voin ehkä hyvälläkin syyllä toivoa, että Morrisin nuoruudenteos Six Theories of Mind 1932 antaisi juuri senlaatuisen kehikon, johon pragmatismi ja toiset amerikkalaiset filosofiset suuntaukset voidaan asettaa niin, että kukin niistä käy ymmärrettäväksi.
Morrisin mukaan termi FUNKTIO liittyy hyvin monenlaisiin käyttökonteksteihin, mutta yhteistä termin käytölle on, että kaikissa tapauksissa se liittyy PROSESSIIN, AKTIIVISUUTEEN ja SUHTEISUUTEEN (C.W. Morris, 1932, p. 275). Konteksteista mainittakoon:
1. Termiä (function) käytetään viittaamaan jonkin suorituksen tai toiminnan tietynmuotoisuuteen, jollaista esiintyy esimerkiksi jossakin seikassa tai eliössä; voidaan sanoa esimerkiksi sydämen tai moottorin toimivat niille ominaisella tavalla, tai että ne toimivat hyvin, etc.
2. Termiä (function) käyttämällä halutaan korostaa tarkoitusta, johon toiminta tähtää; voidaan sanoa esimerkiksi sydämen toimivan SIKSI, että verisuonissa säilyisi tietty paine, ja että verenkierto pysyisi yllä kehossa.
3. Termillä (function) voidaan viitata siihen erityiseen selitekenttään, josta jokainen tapahtuman osaprosesseista selittyy; esimerkiksi sen, joka näyttelee Hamletin osaa Shakespearen ao. näytelmässä, on sanottava tiettyjä vuorosanoja tietyissä näytelmän vaiheissa, joiden "merkitys" selittyy, kun tunnetaan näytelmän juoni ja kulku.
4. Termi (function) saattaa tarkoitaa myös sitä, että jokin matemaattinen lauseke on variaabeleidensa suhteen siten funktio, että se mahdollistaa tietyn tuloksen saamisen, kun variaabelit siihen sijoitetaan; erillisistä saaduista tuloksista on oltava mahdollista laatia funktiolle kuvaaja.
Morrisin mukaan ymmärtämisen tapahtuman kannalta tärkein esitetyistä tulkinnoista on termin ROOLITULKINTA (Hamlet). Lisäten siihen todettakoon, että MIELI on ymmärtämisessä INSTRUMENTTI, jonka avulla organismi pyrkii mm. tyydyttämään tarpeensa, ja siten ne KEINOT, joita organismi käyttää hyödyntäessään instrumenttiaan ovat organismin MIELEN FUNKTIO. Edelleen: MENTAALISUUS on tietty piirteiden joukko, joka tiettyyn rooliin liittyy; se on laaduke, joka kuvaa tapahtumaa, jossa MIELI toimii. Roolitoiminnan PÄÄMÄÄRÄNÄ ei ole toisaaltapuhdas ABSTRAKTI työstäminen, tai toisaalta pelkkä ORGAANINEN KÄYTTÄYTYMINEN (C.W. Morris 1932, p. 276).
Täydennän C.W. Morrisin esitystä luonnehtimalla lyhyesti eräitä John Deweyn käsityksiä MIELESTÄ -ja sen luonteesta. John Dewey korostaa MIELEN kohdalla sitä, että se ei sijaitse individuaalissa organismissa, vaan sisältää intentionaalisen, ymmärtävän tapahtuma-agentin lisäksi myös sen KONTEKSTI-ORGANISMIN (C.S. Peirce), jossa ymmärtämisen voidaan, ulkoisesti tarkastellen, todeta tapahtuvan. On ikään kuin ymmärtämisessä tietty osa koettua ja ymmärrettyä maailmaa aktivoituisi sähköiseksi piiriksi tai kytkennäksi - tekniikan termiä käyttääkseni. Toisin "kytkettäessä" tai toisin strategioin ymmärtäen lähetyttäessä yksittäisten "komponettien" merkitys muuttuisi, kuten myös ymmärtäjä-agentin roolius tässä toisessa kytkennässä. Samaa maailmaa on mahdollista kokea ja ymmärtää toisistaan poikkeavilla tavoin siksi, että ymmärtämisen kytkennät eivät useinkaan jätä mitään jälkeensä - aivan kuten tietokoneella voidaan suorittaa yhtenä hetkenä yhdenlaisia tehtäväkokonaisuuksia, ja toisena toisia, tai kumpiakin yhtäaikaisesti eräänlaisessa ymmärtämisten moniajossa. Vasta ymmärtäjä-agentin AKTIIVISUUDEN suuntautuessa MUUTOKSEEN kontekstissa, eli rooliuksien asettamisten tapain uudelleenjärjestelyyn, kuten myös ymmärrysmiljöön aktiiviseen muokkaukseen, ei ymmärtäminen ehkä enää sen jälkeen toistu samalla tavoin, koska miljöötä on manipuloitu.
Siten MIELI palvelee toisaalta tarkoitushakuisessa ja etenevässä orgaanisessa AKTIOSSA välittävänä tekijänä (empirian edellytysten ja empiriassa koettujen intentionaalisten pyrkimysten välillä) ja toisaalta se on sellaisten ESINEIDEN ja ASIOIDEN suhteutuimista toisiinsa, jotka eivät välttämättä ole alkuperältään mentaalisia (ks. C.W. Morris 1932, p. 276). MIELEN toimintaa karakterisoivat lisäksi KÄSITTEET, ja niiden funktionaalisiin suhteisiin asettaminen; monin erilaisin ymmärtävin lähestymisin pyritään jatkuvasti lisäämään käsitteiden referentiaalista ulottuvuutta siinä kokonaisprosessissa, jota voidaan (tiedollisten kokonaisuuksien kyseessä ollen) kuvata kasvavan erityisyyksiensä kautta integroituvan pluralismin mallin mukaisesti, ja jonka kautta ymmärrettyyn voidaan sisällyttää lukuisa määrä toisistaan tulkinnallisessa mielessä poikkeavia ymmärtämisen osioita, joiden alkuperä ei ole mentaalinen, mutta joiden liitännän kautta ihmisen manipulatiiviset mahdollisuudet lisääntyvät.
(Morrisista edelleen kiinnostuneille seuraavassa hänen eräitä kirjoituksiaan pragmatismista: Neo-Pragmatism and the Ways of Knowing, The Monist 38 (1928) pp. 494-510; Morris, Pragmatism and Metaphysics, Philosophical Rewiew 43 (1934) pp. 549-564; Morris, Professor Schiller and Pragmatism, The Personalist 17 (1936) pp. 294-300; Morris, The Concept of Meaning in Pragmatism and Logical Positivism, Actes du Congre's International de Philosohie Scientifique, Pd.8. Paris 1936 pp.130-138; Morris, Logical Positivism, Pragmatism and Scientific Empiricism, Paris 1937; Morris, William James today, Commemoration of William James, Hg. V.H.M.Kallen, New York 1942, pp. 178-187 yms.)
Funktionalismi-termi yhdistetään tavanomaisimmin TARKOITUKSENMUKAISUUTEEN, ja ARKKITEHTUURIIN, jossa sellaista ilmenee. Keskiajan latinankielen vastaava sana (fünctionâ'lis) viittaa liittyvyyteen toimintaan, toiminnan mielekkyyteen -ja näiden ilmentämiseen arkkitehtoonisen muodon kautta (Otavan suuri encyklopedia, 4, OTAVA, Keuruu, P. 1394). Kun termin ROOLITULKINTA voi liittyä esimerkiksi selittämään näytelmää, tai draamaa, jonka kohtaukset voivat koostua havainnoitsijain omien, JOKAPÄIVÄISEN KOKEMUSMAAILMAN KANNALTA mielettömien toimintojen jaksoista (vaikka jaksot ymmärrettäisiinkiin näytelmän kuluessa ja sen jälkeen rakentavalla tavalla), niin termin ARKKITEHTOONINEN merkitys ei tällaiseen havaittavan muodon diskordanssiin viittaa, vaan edellyttää muodon ilmaisevan itsessään tarkoituksenmukaisuuttaan.
Näin tulkiten termiä on käyttänyt mm. James R. Angell määritellessään FUNKTIONALISTISTA PSYKOLOGIAA:
1. Funktionaalinen psykologia on mentaalisten operaatioiden psykologiaa; tarkoitus liittyy tietoisuuden toimintoihin, ja syy tietoisuuden- ja neuroniverkon toimintoihin yhdessä.
2. Funktionalistinen psykologia on tietoisuuden fundamentaalisen hyödynsaannin psykologiaa; mieli on välittävä osio ympäristön ja organismin tarpeiden välisessä interaktiossa.
3. Funktionalistinen psykologia huomio psykofysiikan tavoittaman alueen kaikkeudessaan; E.G. Bohringin sanoin se on totaalisen mieli-ruumis-organismin psykologiaa, jossa huomioidaan myös hyvin opittu ja puoli-tietoisuudessa oleva toimintaa selittävinä tekijöinä.
(J.E. Angell, The Province of Functional Psychology, Psychological Rewiev 14 (1907)), pp. 69-91; E.G. Boring, A history of Experimental Psychology, New York, Appleton-Century-Grofts 1950, p. 557).
Siinä, kun DRAAMAAN voidaan sisällyttää riitasointuisuutta ja vastakkaisia, kilpailevia tendenssejä, ja kuvata selittyvästi patologisia persoonia, ei funktionalistinen psykologia sellaista kuvauksellisuutta tavoita muutoin kuin yksittäisiä tapauksia tutkiessaan ja niiden käyttäytymisten tarkoituksenmukaisuuksia selittäessään, sillä DRAAMAAN sisällytetty erottelun, ja sen kautta ymmärtämisen mahdollisuus edellyttää MORAALISIA KANNANOTTOJA - ja niitä ei psykologiaan liity. Kuitenkin: moraalisten kannanottojen kautta maailmaa on inhimillistetty ja luotu "tarkoituksenmukaisemmaksi" paikaksi elää; että mahdollisimman monella syrjityistäkin olisi tilaisuutensa kokea funktionaalisuuttaan niin, että se olisi HYVÄKSYTTYÄ, ja että yhä useammat voisivat kokea liittyvyyttään siihen inhimilliseen toiminnalliseen kokonaisuuteen, jossa ennen olisivat tulleet torjutuiksi. Otaksun, että poliittisia pakolaisia ei voida liittää suomalaiseen yhteiskuntaan pelkästään opettamalla heille kieli, heitä koskevat lakisäädökset, sovelias ammatti, etc., ja siten monin "ulkoisin tavoin" liittämällä heitä suomalaisen yhteiskunnan funktionaaliseen kokonaisuuteen, sillä suomalaisten mahdolliset negatiiviset asenteet heitä kohtaan eivät siten muutu. Suomalaisissa itsessään olisi tapahduttava MORAALINEN HERÄÄMINEN ja sitä kautta myös globaalimman ajattelun omaksuminen, jotta tulokkaat todella liittyisivät suomalaisen yhteiskunnan funktionaaliseen kokonaisuuteen niin, ettei heitäsitä varten olisi tarpeen esimerkiksi jokaisessa suhteessa suomalaistaa. Toiminnallisuus ja toimintaan mielekkäällä tavoin liittyvyys ei saisi olla jotakin ANNETTUA, vaan jotakin, jota LUODAAN esimerkiksi moraalisten, koettujen ristiriitojen ratkaisun kautta, ja siten funktionaalisuus on myös jatkuvaa, koettua muutosta. Esimerkkitapauksessani suomalaisuus olisi siten jotakin, joka olisi myös jotakin vasta muodostumassa olevaa ja uusien sisällyttämisten kautta muotoaan hakevaa, eikä alituista menneisyyteen takertuneisuutta.
Funktionaalista psykologiaa edelleen kritisoidakseni totean, että tavanomaisimmin siinä on kyse siitä, että tutkija saa selville tutkittaviensa pyrinnöllisyyksien tarkoituksellisuuden tietyissä, antamissaan konteksteissa - tarkkailematta samankaikaisesti omia tarkoituksellisuuksiaan, tai käsitystensä mielekkyyksiä, tai sitä mistä ne juontuvat. Ja useimmiten tutkittava on se, joka jää kaikesta tietämättömäksi, eikä sananmukaisesti osallistu prosessiin luovalla ja rakentavalla tavalla. Siten ero funktionalismin ROOLITULKINTAAN on ilmeinen, koska ymmärtämisen roolitulkinnassa ymmärryksessä tapahtuva muutos läpäisee usein niin roolinsuorittajat, kuin katsojatkin niin, että esimerkiksi moraalinen valveutuneisuuden lisääntyminen ei jää yksipuoliseksi koettavuudeksi.
Uudenmpaa psykologian näkemystä funktionaalisuuden määrittelyssä edustaa Austen Clark teoksessaan Psychological Models and Neural Mechanisms, Clarendon Press.Oxford 1980, pp. 61-63, jossa hän näkee organismin funktionaalisuuden sen systeemisyyden kautta; siten hän kykenee lisäämään Angellin malliin piirteen, jossa huomioidaan se, että tietyllä systeemin osasella voi olla useita eri tehtäviä niin, että osa voi toimia sekä kokonaisuuden hyväksi että joidenkin systeemin muiden osasten, tai osatoimintojen hyväksi. Ehkä tästä osien monifunktionaalisuudesta johtuen systeemissä on myös sellainen tilojen, tai prosessien rakentuma, joka on olemassa siksi, että tietynkaltaiset olosuhteet jatkuisivat ja pysyisivät vakioisina syteemissä (G-tila).
Rajoituksena tässä mallisuudessa on, että erilaiset osafunktiot on eristettävä toisistaan ennen kuin kokonaisuuden toimintaa voidaan tarkastella, tulkita ja analysoida. Jos esimerkiksi oppimis-ilmiössä jotakin halutaan tarkastella motivaatio-ilmiönä, on erotettava motivaatio- ja kognitiiviset funktiot toisistaan. Malli kokonaisuutena toimivat antaen osasille niiden tehtävän (vrt. roolitulkinta) ja että syötteistä voi muodostua sellainen tuloste, joka takaisinsyötteen avulla voi muuttaa systeemin edelleen tuottamien tulosteiden luonnetta.
Se, että systeemi kuitenkin, muovautuvuudestaan huolimatta, on suljettu takaisinsyöttöjärjestelmä erottaa sen yhteydessä käytetyn termin "funktio" tulkinnan termin ROOLITULKINNASTA - johtuen siitä, että Clarkin määritelmällä on haluttu selittää yksittäisten organismien FUNKTIONAALISTA RAKENNETTA. Lähes puhtaasti fysiologisten mallien eräs puute on se, että ne eivät kykene suhteuttamaan toisiinsa kaikin osin tulkintaa ja sitä, mikä on fysiologisessa suhteessa funktionaalista. Esimerkiksi ihmissilmän verkkokalvon reseptorit ovat funktionaalisessa mielessä eroteltavissa toisistaan, ja ne toimivat samoin (terveiden kudosten ollessa kyseessä) miljoonilla ihmisyksilöillä, mutta yksilöt TULKITSEVAT näkemäänsä toisistaan jyrkästikin poiketen, ja ovat silti kukin omaan kulttuuriinsanähden tasapainoisessa, funktionaalisessa suhteessa; ihmiset ymmärtävät näkemäänsä eri tavoin, vaikka heidän silmänsä fysiologisina eliminä toimivat lähes identtisellä tavalla toistensa suhteen.
Brodbeckin toimittamassa teoksessa Readings in the Philosophy of the Social Sciences, University of Minnesota, The MacMillan Company, Toronto.Ontario 1968, p. 139 kartoitetaan TARKOITUKSEN ja FUNKTION suhdetta niin, että niillä ei otaksuta olevan suoraa vaihtosuhdetta keskenään - aivan kuin edellä silmillä fysiologisina orgaaneina sei ole vaihtosuhdetta niiden kautta tehtyihin, kulttuurista määriytyviin tulkintoihin:
"Me saatamme puhua sahan tarkoituksesta tai funktiosta tarkoittaen joko sitä, että se on tiettyä tarkoitusta varten valmistettu työkalu, tai sitä, mihin sahaa kussakin erityisessä tapauksessa käytetään. Joskus sekä sahan funktio -että tarkoitus yhdistyvät niin, että sahalla on aluperäinen työvälineluonteensa, ja tarkoituksena on käyttää sitä sellaisena, mutta aina näin ei ole. Ihmisen toiminnalla on myös usein tarkoitus, joka on sekä kanssaihmisille että toimijalle aivan toinen kuin itse teon hetkellä kyetään kuvittelemaan."
Brodbeck viittaa tämän jälkeen esimerkkinään avioitumiseen, jolla yksilöt ja ryhmät voivat nähdä mitä moninaisimpia tarkoituksia, ja että yhteiskunta voi nähdä siinä toisia tarkoituksia, ja yhteiskuntatieteilijä kolmansia.
Esimerkki on sikäli hyvä, että avioliitto saattaa kestää useita vuosia ja vuosikymmeniä, joiden aikana alussa sille asetetut tarkoitukset saattavat murentua ja korvautua toisilla. Avioliiton purkautuessa kaikki sille asetetut tarkoitukset voidaan kokea illusorisesti asetetuiksi; ne läheisistä, jotka ovat ehkä hyvää onneaan välttyneet avioliiton karikoilta voivat myös nähdä toisten liitot pelkästään käyttäen omaa, säilynyttä liittoaan viitteistönä, ja karille itse ajautuneet taas asettavat toisia viitteistöjä, ja yhteiskunta eri aikoina useitakin - instituutioista vanhimmalle. Yleensä sosiaalisen instituution luonnollisilla prosesseilla on monia eri seuraamuksia, joista on vaikea valita ainutta, oikeaa tarkoitusta niiden olemassaololle, kuten myös siten oikeaa tapaa, jolla ne voisivat toimia.
Ehkä juuri näistä mainituista syistä johtuen sosiologit ja sosiaalitieteilijät kykenevät näkemään sen, että termin funktio -tulkinnan on perustuttava vaihtelevaan suhteutumiseen ja selittymiseen niin, että mikään annettu selittävä koalitio ei ole pysyvä. ROOLIUS tällaisessa, fluidissa maailmassa asettuu toisin kuin puhuttaessa organismeista. Siksi minusta onkin mielenkiintoista se, että pragmatisteista C.S. Peirce käytti termiä organismi hyvin laajassa mielessä - kuvaten esimerkiksi TIEDETTÄ ORGANISMINKALTAISUUTENA, ts. tiedollista pyrinnöllisyyttä jäsentyneenä organismin tapaan. Hän viittasi tällöin siihen, että inhimillinen, tiedollinen maailma on ELÄVÄ, ja elävien ihmisten varassa pysyvä, vaikka "tieto" ulkoisesti asiaa tarkastellen olisikin kirjoituksina tai kaavioina ja ihmisen kehittämin keinoin tallennettuna joissakin maantieteellisissä paikoissa. Sellaisessa maailmassa esimerkiksisahalla voi olla monia tarkoituksia ja tehtäviä, ja se voisi toimia ymmärtämisen ei-alunperin mentaalisena elementtinä hyvin monin eri tavoin riippunen kulloisestakin ymmärtämisen stategian tuottamasta lähestymisestä ja siitä, millaiseen MIELEEN esine sitä kautta liittyisi.
Vuosien 1880-1940 -välistä ajanjaksoa on sanottu "amerikkalaisen filosofian kulta-ajaksi" (golden age), koska juuri tuona ajanjaksona amerikkalaisen filosofian kenttään ilmaantui useitakin omaperäisiä ajattelijoita. Tässä yhteydessä on usein mainittu erityisesti pragmatistit Charles Sanders Peirce, William James, John Dewey ja George Santayana. Idealisteista taas on mainittu Josiah Royce, jonka William James tunsi henkilökohtaisesti, -ja Alfred North Whitehead, joka hänkin kehitti oman persoonallisen idealismi-tulkintansa (THE ENCY, 1, p.87, 1967; THE ENCY, 4, p.241, 1967).
Uusi realismi oli nimenomaan vastaisku idealismia vastaan -ja Yhdysvalloissa ko.-realismi saavutti laajaa kannatusta. Liikkeen edustajia olivat mm. Ralph Barton Perry, jonka teos "The Ego-Centric Fredicament, 1910" ilmentää eräitä liikkeen perusajatuksia. Varsinaiseksi liikkeeksi uusi realismi kuitenkin muodostui vasta R.B. Perryn, W.P.Montaquen, R.B.Holtin, E.G. Spauldingin, W.T.Marwinin ja W.P.Pitkinin kirjoitettua artikkelin: "The Program and First Platform of Six Realists", The Journal of Philosophy, 1910 -sekä teoksen:"The New Realism, 1912". Pragmatisteisca uuteen realismiin myönteisesti suhtautuivat ainakin C.S. Peirce ja W. James. Muista tuon ajan filosofeista, jotka niin ikään suhtautuivat myönteisesti uuteen realismiin mainittakoot vielä mm. F.J. Woodbridge, E.B. McGilvary, M.R. Cohen, J. Lowenberg ja J.E. Boodin (THE ENCY, 1, p.88, 1967).
Uudet realistit hylkäsivät epistemologisen subjektivismin, mikä tarkoittaa sitä.että kaikki tietomme olisi fenomenologista so. -sellaisena kuin maailma meille näyttäytyy tultuaan meihin jo edeltäkäsin sisäänrakennettujen a-prioristen muotojen läpi; ks. Immanuel Kantin "ajattelun kategoriat". Uudet realistit katsoivat, että ne esineet, joista jotakin tiedetään -tai ei tiedetä, voivat olla olemassa riippumatta siitä, oltiinko niistä inhimillisellä tietämisen tavalla tietoisia taikka ei (THE ENCY, 1, p.88, 1967).
Edellämainittu ongelma ei ole suinkaan näennäinen ja spekulatiivinen, niin kuin se saattaa siltä vaikuttaakin. Ajatelkaamme vaikkapa jotakin sellaista empiiristä tutkimusta, vaikkapa ihmistutkimusta.jossa tutkimuksella joudutaan tietyssä määrin vaikuttamaan tutkittavien "käyttäytymiseen". Ei voida koskaan olla täysin varmoja siitä, millaisia tutkittavat olisivat olleet ilman heihin kohdistettuja toimenpiteitä ja mittauksia ts. silloin kuin tutkittavia ei tutkita. Me voimme sentään kysyä ihmisiltä tutkimuksemme jälkeen, miltä tutkimustoimenpiteet heistä tuntuivat -tai joitakin muita seikkoja, joista olemme epävarmoja. Ydinfysiikan ilmiöitä tutkittaessa tällaista jälkeenpäinkyselyä ei voida kuitenkaantehdä, koska kyseessä on senkaltainen tutkimus, jossa tutkittaviin seikkoihin joudutaan vaikuttamaan tutkimusmenetelmillä tavattoman suuresti: Saadakseen tuloksia joutuu ydinfyysikko poikkeuttamaan kohteensa sen tavanomaisesta tilasta - ja hiukkasille ei voi esittää jälkeenpäin tarkentavia kysymyksiä samassa mielessä kuin tutkittaville ihmisille voidaan tehdä. Ylipäätäänkin törmäämme kohteisiin vakuttamisen ongelmaan aina enemmän ja enemmän, mitä tarkempaa tietoa koetamme hankkia kohteista. Emme lopultakaan saa tietää sitä, miten mikäkin asia olisi, ellei sitä olisi poikkeutettu tavalla tai toisella.
Itse tulosten analyysi suoritetaan tietyllä, hyväksytyllä tavalla - ja jotopäätösten tekokin tapahtuu tiettyjä sääntöjä noudattaen. jokaisessa ihmisaivossa on oltava tietyt valmiudet tulkinta-päätöksentekoprosessointiin. Toisaalta tiedämme, ettemme voi aistimellisin keinoin tavoittaa sitä todellisuutta, jota olemme tutkimassa, koska se kaista, jota aistimme esimerkiksi sähkömagneettisen värähtelyn kirjosta, on varsin kapea - mikä seikka pätee myös muiden aistintemme reseptorien herkkyysalueen laajuuteen. Tässä mielessä meidän jokapäiväisessä elämässämme tarvitsema tieto on fenomenologista, sisäänrakennettujen aprioristen muotojen läpi suodattunutta, jossa suodattimen ulkopuolelle jäävä osa yhdistettynä havaittuun on Das Ding an sich. Me voimme todeta, että käyttämämme logiikka on pätevää, mikäli käytetyt merkit ovat sillä tavoin rajatut, ettei niiden ulkopuolelle jää mitään niihin kuuluvaa. Logiikan merkit ovat tällä tavoin sulkeistavia, josta syystä me syyllistymme virheeseen, mikäli oletamme vallitsevaksi jotakin samankaltaisuutta niissä käsitteissä, joilla kuvaamme toisaalta sitä, mitä empiirisessä, ihmisiä tutkivassa kokeessa tapahtuu -ja sitä, mitä saadut tulokset merkitsevät.
Kokeentekijä on ainoastaan päättänyt käyttää käsitteitä tiettyyn tarkoitukseen tietyllä tavalla, koska niin voidaan menetellä. Sitävastoin kokeentekijän on mahdotonta ilmaista kaikkia muita mahdollisia tapoja käyttää ko. -käsitteitä -tai tapoja ymmärtää se, mitä ne sisältävät. Logiikan merkit eivät toimi tällä tavoin, koska ne sisältävät jo kaiken, mitä ne voivat sisältää. Kuitenkin kokeentekijä käyttää logiikkaa apuna päätöksenteossa -olipa sitten kyse induktiosta tai deduktiosta -ikäänkuin hän käyttäisi logiikan merkkejä, eikä käsitteitä, joiden katealan hän on epämääräisellä tavalla rajannut.
Samalla tavoin kuin aistiemme kattamat alueet ovat vain kapeita leikkauksia meitä ympäröivästä todellisuudesta koko kaikkeudessaan, ovat myöskin käsitteet sillä tavoin sulkeistuvia ja avoimia: Me kykenemme tietoisesti ponnistelemalla hahmottamaan vain rajatun merkitysten joukon, jolla sitten kuvailemme sitä, mitä olemme tekemässä. Useimmiten emme kuvaile samanaikaisesti sitä, mitä me emme katso olevamme tekemässä samanaikaisesti. Esimerkiksi yhteiskuntatieteilijä, laatiessaan käsitteidensä rajaustapoja ja operationaalisia määritelmiään, ei laadi samanaikaisesti kuvausta siitä, millä tavoin koko tutkimusasetelma on kulttuurisidonnainen -tai millä tavoin koeasetelma sisältää kannanotto-asetelmaa kulttuurin arvostamiin ja palkitsemiin seikkoihin nähden. Tällöin ei useinkaan laadita karttaa siitä, millä tavoin tutkitut saattavat ymmärtää ne kysymykset, joita heille muodossa tai toisessa esitetään -ja joihin vastaamisia käsitteet tavalla tai toisella laaduttavat.
Epistemologinen subjektivismi selittäisi erään osan tutkijan ja tutkittavain tavoista asettua vmmärtävään suhteeseen maailmaan nähden -ja uuden realismin esineiden riippumattomuuden idea suhteessa havaituksi tulemiseen taas selittäisi manipulaation vaikutusta tiedettyyn ja tutkittuun toiselta osin.
Epistemologisen subjektivismin idea on sellainen malli, joka sanoo kaikkien ihmisten olevan kontaktissa pelkästään fenomenaalisen maailman kanssa, kaikille yhteisenä piirteenä esiintyvien a-prioristen mekanismien avulla maailmaa jäsentäen. Tässä mielessä epistemologisen subjektivismin idea ei kerro meille mitään muuta kuin sen, että sekä tutkittava -että tutkitut eivät kummatkaan pysty saamaan täydellisen eksaktia tietoa maailman objekteista niin kuin ne AN SICH -ovat. Episcemologinen subjektivismi ei selitä meille sitä, miksi eri ihmiset päätyvät niinkin toisistaan poikkeaviin maailmantulkintoihin kuin päätyvät, koska kyseessä on varsin yleisellä tasolla selittävä malli.
Esineiden havaitsijasta riippumattoman olemassaolon malli taas kertoo meil|e pelkästään sen, että vaikka me kykenemmekin tuottamaan tutkimuksellisia objektejamme manipulatiivisin keinoin rajattuun ilmiöpintaan, niin me emme voi olettaa ko.-ilmiön johtuvan pelkästään manipulaatiosta. Malli keroo meille sen, että esineiden olemassaolemisten tavat tai ilmiöiden olemassao]emisten tavat niin ikään -eivät ole riippuvaisia siitä, millaisin keinoin ihminen tutkittavia ilmiöitä muovailee tai juontaa tekemistään havainnoista prinsiippejä ja periaatteita käsitteellisillä konstruktioillaan.
Esineiden havaitsijasta riippumattoman olemassaolemisen mallista on olemassa erilaisia tulkintoja, mitä tulee siihen, missä määrin ihmiset voivat esineistä tietoa saada. Naiivit realistit esimerkiksi ajattelivat, että ne erityisyydet, joita ihmiset havaitsevat ominaisuuksina, säilyvät samankaltaisesti toisiinsa liittyvinä ja toisistaan selittyvinä silloinkin, kun niitä ei kukaan ole havaitsemassa. Tätä uudet realistit eivät saattaneet hyväksyä, sillä olisihan se merkinnyt itse asiassa sitä, että "punainen" olisi "punainen" riippumatta siitä, aistittiinko sitä tai ei -tai että "kuutiomainen" olisi "kuutiomainen" samoin ehdoin. Naiivien realistien tulkinnan mukaan objektit säilyttäisivät siis tavallaan inhimilliset määritteensä huolimatta siitä, että olisiko esimerkiksi tulevaisuudessa yhtään inhimillistä olentoa ko.-laisia objekteja aistimisensa kautta yhdellä ja samalla tavalla selittyviksi ja tajuttaviksi käsittämässä (THE ENCY, 1, p.88, 1967).
Uudet realistit eivät hyväksyneet platonilaista realismiakaan, koska siinä todellinen maailma on abstraktioiden suhteustoista koostuvainen, jotka ilmenevät vääristyneinä aistimellisessa varjomaailmassa (jota empiiriset tieteet nimenomaisesti käyttävät tutkimuskohteenaan). Uudet realistit eivät siis hyväksyneet epistemologista monismia, jonka mukaan maailman erityisyydet ja universaalit ovat juuri sellaisissa ja sellaisissa suhteissa toisiinsa.kuin niiden lopulta, kehityksen tiedollisessa mielessä huipennuttua, todetaan olevan ts. erityisyydet ja universaalit ovat lopulta nähtävissä suoraan sellaisina kuin ne ovat, sisältymällä ja sisällöittämällä maailmaan ja maailmaa. Mentaaliset mielikuvat välittävinä mekanismeina ovat tuiki tarpeettomia (THE ENCY, 1. p.88. 1967).
Mikä tässä edelläolevassa tarkastelussa sitten lopultakin on niin merkityksellistä empiiristen tieteiden kannalta katsottuna? Empiiristen tieteiden mittaukselliset ongelmat tiedetään. Voisivatko empiiriset tieteet päästä "kohteeseen vaikuttamisen pälkähästä" pelkästään kontrolloimalla riittävässä määrin kontrollomalla ja ohjaamalla mittauksen vaikutusta tutkittaviin kohteisiin -ja katsoa kontrolloinnin onnistumisen merkitsevän sitä, että tällöin on kyetty riittävässä määrin kontrolloimaan myöskin tutkittavain objektien niitä puolia, joita ei voida saattaa havainnon piiriin?
Vaikka tämänkaltainen kontrollointi onnistuisikin, niin jäljellä on silti vieläkin se ongelma, ettemme kuitenkaan kykene välttämään sitä, että olemme ennen mittausta ja ongelmahahmotusta asettaneet ja valinneet sen tavan, jolla selitämme ja ymmärrämme saatuja tuloksia, vaikkemme haluaisikaan välttämättä ymmärtää tutkimuksemme kautta maailmaa sellaisena kuin se on -tai pitäisimme maailman tosimman olemassaolon kysymystä täysin toisarvoisena! Olemme jo ennakkoon asettaneet ne kriteerit, joilla erotamme merkityksellisen tiedon merkityksettömästä tiedosta mutta mistä me voimme tietää sen, että ovatko valitsemamme selittävät tekijät juuri niitä kaikkein keskeisimpiä ja olennaisimpia piirteitä, joilla tutkimaamme todellisuuden osaa saatetaan parhaiten kuvata ja selittää.
Todettakoon tässä yhteydessä vielä sekin, että traditioiden erilaisuus rakentuu pitkälti sille seikalle, että niissä kussakin pidetään erityyppisiä seikkoja muita seikkoja keskeisimpinä. Traditiot ovat tavallaan oman sisäisen argumentointinsa ja muihin traditoihin suuntautuvan vasta-argumentoinnin osalta herkistyneet erilaisille seikoille, vaikka kaikki katsovatkin tutkivansa ja ymmärtävänsä samaa ja kaikille yhteistä reaaliobjektien joukkoa. Ärtyihän protestanttinen elämäntapa-filosofiakin puolustuskannalle juuri silloin, kun teistit arvostelivat sen opinkappaleita mutta pysytteli suhteellisen viileänä newtonilaisen materialismin suhteen, koska se tuotti seurannaisvaikutuksenaan koneita -ja oli hyödyllistä. Protestantit puolustivat kokonaista elämisen ja käsittämisen tapaa, johon liittyi kristillisen moraalin ihanne ja seurakuntaelämän jäseniä yhteennivova funktio. Protestantit ja katoliset ärtyivät molemmat uusdarwinilaisesta filosofiasta, jossa ihmisen erityisasema luomakunnassa asetettiin kyseenalaiseksi ja joka tarjosi utilitaristista moraaliaan, väheksyen kristillisen moraalin hyveitä, kuten armeliaisuutta, kuuliaisuutta ja sääliä.
Vaikka onnistuisimmekin ennakoimaan ja eliminoimaan elämänkuvamme ja maailmankuvamme dominoivan vaikutuksen asettaessamme tutkimuksellemme kriteereitä, niin emme voi koskaan olla täysin varmoja siitä, että jokin ilmiö, jota emme ole onnistuneet todentamaan niiden ja niiden ehtojen vallitessa, ei olisikin sammunut johtuen juuri siitä, että ilmiötä yritetään tutkia niin ja niin? Mittausmenetelmämme saattaa estää meitä toteamasta jotakin ilmiötä todellisesti olemassaolevaksi ja sillä ja sillä tavalla selittyväksi. Mittausasetelmamme saattaa olla sellainen, että ilmiön on mahdotonta esiintyä siinä. Esimerkiksi ihmisten uskomuksellista elämää koskevat ilmiöt saattavat olla sellaisia, että emme kykene kokeillamme paikantamaan lainkaan sitä kohdetta, johon ihmiset uskovat -tai määrittämään sitä erityistä käyttäytymisten joukkoa, jolla uskominen kuvautuu eksternaalisesti. Samoin mikään ei takaasitä, että erilaisilla laskennallisilla menetelmillä konstruoimamme mitattavien kohteiden mallit vastaisivat reaalista todellisuutta, olipa sen syvin luonne sitten mikä tahansa tai selittämisen kannalta yhdentekevä. Määritelmämme saattavat, kuten jo aiemmin todettiin, sulkea ymmärtämisemme kontekstin ulkopuolelle muita, mahdollisesti todempia ymmärtämisen tapoja. Tämä voisi tarkoittaa vaikkapa sitä, että vaikka me kykenisimmekin laskennallisin keinoin osoittaa ilmiöiden välisiä riippuvuuksia ja vastavuoroista selittävyyttä, niin olisi mahdollista, että laskennallisin keinoin yhteenliittämämme ilmiöt kuuluisivatkin meille tuntemattomien ilmiöiden eräisiin seurauksvaikutuksiin. Ilmiöt eivät siten saata selittää toisiaan sillä tavoin kuin olemme laskennallisin keinoin osoittaneet ja malleillamme selittäneet.
Feyerabendin mukaan kilpailevien teorioiden keksiminen lisää olemassaolevien teorioiden selityskykyä mutta mikäli kilpailijat suljetaan tarkastelun ja huomioonoton ulkopuolelle, niin silloin olemassaoleviksi ja päteviksi tunnustetut teoriat kapenevat selitysalueensa suhteen. Kapeneminen merkitsee empiirisen sisällön vähenemistä niissä teorioissa, jotka olemme kelpuuttaneet. Tämä merkitsee sitä, että me emme saisi kiinnittää totuutta liian aikaisessa vaiheessa yhteen teoriaan tai mittauksellisuuteen, koska on aina olemassa mahdollisuus, että ilmiöt, joita selitämme, eivät ole tuntemallamme tavalla toistensa syitä tai seurauksia. Meidän tulisi sallia mitä irrationaalisempien ja oudompien teorian olemassaolo ja kehittely -rationaalisiksi kokemiemme ja päteviksi tunnustamiemme teorian rinnalla.
Edelläoleva tarkastelu on ollut yritystä suhteuttaa uuden realismin eräs ongelma-asetelma aikamme empiirisiin tieteisiin. koska olemme aina kohdakkain välittävien mekanismien ongelman kanssa ts. -että todellisuus ei välity meille suoraan. Me tarvitsemme selityksiämme, koska ne ovat meidän keinojamme lähestyä sellaista maailmaa, josta emme aistiemme avulla voi saada kokonaiskuvaa -tai josta emme voi saada aisteillamme minkäänlaista kuvaa. Uusi realismikaan ei kiistänyt välittävien mekanismien kautta tietämistä mutta katsoi ko.-välittävät mekanismit alisteisiksi suoraan tai kuvailevaan tietämisen tapaan nähden. Se keino.jolla suoraan tai kuvailevaan tietämisen tapaan päästään, määrityy siis tietämisen kohteesta käsin uusien realistien mukaan ts. se, josta jotakin tiedetään, asettaa ehtoja tavoille, joilla tietämiseen päästään (THE ENCY, 1, p.88, 1967).
Vaikka uudet realistit olivat yhtä mieltä eksternaalisten fysikaalisten objektien havaitsijasta riippumattomasta olemassaolosta, niin he joutuivat pian erimielisyyteen koskien virheen luonnetta ja merkitystä -ja myöskin kysymyksessä koskien sitä, kuinka erotamme toisistaan havainteet (perceptions) jotka ovat todellisia ja todennettavissa olevia niistä havainteista, jotka ovat epätosia. Viimeksimainitunlainen tulkinnallinen erimielisyys johtui siitä, että Holt ja Perry juontuivat päättelyssään otaksumaan illuusioiden ja hallusinaatioiden olevan aivan yhtä tosia kuin todellisetkin aistihavainnotkin ovat, koska tietoisuudessa olevat havainteet ovat heidänmukaansa identtisiä niiden välittömien objektien kanssa, joita ne koskevat (THE ENCY, 1. p.88, 1967).
Kriittiset realistit hyväksyvät uusien realistien tavoin eksternaalisten, havaitijan havaitsemisista tai havainnoimattomuuksista riippumattoman olemassaolon mutta kriittiset realistit olivat vakuuttuneita siitä, että se, mitä havainteessa ilmenee, ei ole sitä, mitä havaitsemisen kohde itsessään on. Havainne on kriittisten ralistien mukaan jonkinlainen "nimilappu", joka kiinnitetään objektiin sen vastaisen tunnistamisen helpottamiseksi. Kyseinen nimilappu koostuu niistä laadutuksista, joita objekteihin nähdään liittyviksi karakterisoivina piirteinä. Objektille annetaan tavallaan eräänlaiset kasvot, jotka muovaillaan siitä jäsentymättömästä raaka-materiaalin virrasta, jota objektin läheisyydessä on inhimillisin keinoin mahdollista todeta ja nostaa jäsentelyyn. Mainitut karakterisoivat piirteet tai sellaisten ominaisuuksien joukko eivät kuitenkaan välttämättä kuvaa objektia sellaisena, kuin se todellisessa olemisessaan on. Täten kriittiset realistit kannattavat epistemologista dualismia, mikä tarkoittaa sitä, että objektit ovat omassa olemassaolossaan toisin ja selittyvät siinä muilla periaatteilla kuin ihminen niitä selittää ja identifioi. Tämä merkitsee sitä, että kriittiset realistit katsoivat inhimillisen tietämyksen olevan alati jonkinlaisessa puolitiessä ja vajavaista luonteeltaan niin ikään (THE ENCY, 1, pp.88-89, 1967).
Kriittiset realistit tulkitsevat pääasiassa kahdella tavalla sitä,mitä nimilappu,datum -termin sisällöllinen tulkinta tulisi suorittaa. Ongelmana on se, että mikäli oletetaan niin, että havainne ei kohdistu suoraan objektiin itseensä niin kuin se omassa olemassaolossaan on,kaikkine todellisine ominaisuuksineen ja piirteineen,niin mistä ihmismieli voisi tässä tapauksessa rakentaa havainnesisältönsä? Toisaalta ongelmana on myöskin se, että mikäli ei voida saada tietoa objektien todellisesta olemassaolosta, niin emme voi olettaa mitenkään, että ko.-laisessa meille tuntemattomassa olemassaolossa, esiintyisi mitään piirteitä tai ominaisuuksia. Jos ominaisuuksia tai piirteitä olisikin,niin emme voisi koskaan olla täysin varmoja siitä, että ne olisivat tutkivan ja nimeävän ihmismielen tavoitettavissa. Meillä on tässä kriteerin ongelma, koska voimme olettaa kaikkien inhimillisten mittapuiden olevan riittämättömiä, koska ne eivät vastaa tai kuvaa niitä todellisuudessa vallitsevia tiloja,jotka sisältävät itse meidän tavoittamattomissa olevat asettumistensa ja suhteutumistensa mittapuut:
i ) Drake, Rogers, Strong ja pragmatisti Santayana väittävät, että se,mikä on tietoisuuteen annettua, koostuu olennaisuuksista (essences),jotka ovat toisaalta riippumattomia havainnoitavista objekteista -ja toisaalta riippumattomia myöskin niistä mentaalisista tiloista,joiden avulla ja kautta objekteja lähestytään; olennaisuudet ovat luonteeltaan objektin loogisia karakteristikoita,mikä tarkoittaa sitä, että aina kun me tiedämme jotakin objekteista,me liitämme nimikkeen siihen eksternaalisesti havaitsijasta riippumattomaan olemassaoloon,jota tietämisemme koskee
ii ) J.B. Pratt, Roy Wood Sellars ja A.O. Lovejoy kiistävät olennaisuuksien olemassaolon siten, kuin se edellä määriteltiin ja katsovat, että se, mikä on havainteessa annettua onmentaalisen eksistenssin annettua koskeva karakterisoiva kompleksi tiettynä hetkenä -tai hetkinä, eräänlainen aistimellinen nimilappu, datum, eikä mikään riippumaton looginen entiteetti
Geoge Santayanan teoksessa "Epäily ja Usko.1967"; suom. K. Kauhanen, on katkelma, jossa olennaisuuksien loogisen riippumattomuuden tulkinta tulee kauniisti esille:
"...Samalla tavoin on Euklideen avaruus yksi ja määrätty olemus, mutta sen luonnetta voidaan silti analysoida. Voin sanoa, että sillä on kolme ulottuvuutta, että se on välttämättä rajaton, ilman mittakaavaa jne. Nämä seuraamukset.jotka minä voin luetella peräkkäin, ovat olemuksessa yhdessä ja ovat ollet siellä alusta asti, vaikka tajuni on hidas erottamaan niitä toisistaan eikä kenties pysty siihen koskaan. Ensiksi annetun olemuksen yksinkertaisuus on merkittävää yksinkertaisuutta, sillä on niin paljon luonnetta, että se voidaan samaistaa toisen ja kenties myöhemmin ilmestyvän olemus-analysoidun Euklideen avaruuden yhtenäiseen kokonaismuotoon"(p.119).
Toisaalla samaisessa teoksessa G. Santayana jatkaa pohdiskelujaan, käsitellen nyt konkreetteja ja kirjattuja ihmisajatuksia:
" ...Olettakaamme, että David Hume pyylevyydestään huolimatta oli vain pelkkä mielteiden ketju. Jotkut niistä muodostivat hänen filosofiansa, ja kun minä sen sisällön opiskellessani luon omassa mielessäni uuden, Humen mielteissä olleisiin mielteisiin viittaavan mielleketjun, ovat hänen ajatuksensa minulle substanssi, jonka eräs ilmentymä minun käsitykseni on. Tässä tapauksessa minun käsitykseni on ymmärrettävä käsitykseksi yhdestä tosiasiasta, nimittäin Humen substanssista jonakin aikana. Hänen filosofiaansa tutkiessani minä opiskelen vain historiaa. Tämä on empirismin johtama selitys, mutta se ei ole uskollinen tosiasioille. Sillä yrittäessäni käsittää Humen filosofiaa minä en tarkastele erillisiä mielteitä, jotka ovat kenties muodostaneet Humen hänen uransa jonakin hetkenä. Tarkastelen yhtä olemusta, hänen totaalista järjestelmäänsä sellaisena miltä se näyttäisi siinä tapauksessa, että verrattaisiin keskenään hänen erilaisina mietiskelyn hetkinään ilmestyneitä olemuksia. Siksi minä itse asiassa tutkin ja opiskelenkin filosofista järjestelmää enkä erään kuol]een miehen oletettuja tiloja eri ajankohtina"
(tässä lainauksessa termi "olemus" on yhteneväinen "olennaisuus"-termin kanssa)(THE ENCY, 1, p.89, 1967).
Santayana katsookin, Platonin tapaan, että olennaisuudet ovat luonteeltaan ikuisia -aivan samoin kuin Euklideen geometria tai jokin filosofinen järjestelmä niin ikään -ovat ikuisia, eivätkä selity suoranaisesti kehittäjiensä erityisistä luonteenpiirteistä tai elämänhistorioista. Santayanan mukaan olennaisuudet voivat mvöskin jalostua ajan myötä, kun ihminen perehtyy yhä syvällisemmin siihen ilmiöön, joka olennaisuutena hänelle ilmenee (THE ENCY.1, p.89, 1967).
Ne kriittisistä realisteista, jotka otaksuvat, että mentaalinen eksistenssi on se, joka karakterisoi annettua kompleksiksi, joka kuvaa objektia niin kuin psyyke sen hahmottaa, joutuvat luonnollisesti samaisiin vaikeuksiin, joiden kanssa mm. John Locke ja Rene Descartes olivat jo painiskelleet. Kysymys, jokaei ratkea tälläkään kriittisen realismin tulkintamallilla kuuluu: Kuinka me tiedämme senkaltaista objektia olevan olemassakaan, jollaisesta meillä ei ole annettua kokemusta? Kuinka me siis voimme tietää tämänkaltaisten objektien olevan olemassa -ja mikäli saisimmekin tavalla tai toisella objektia koskien tiettyä varmuutta, niin kuinka me voisimme tietää varmasti sen, millaisia karakterisoivia ominaisuuksia tämänkaltaisilla objekteilla on silloin, kun kukaan ei ole niitä mieltämässä (THE ENCY, l, p.89, 1967).
Tässä kohden on erityisesti huomattava se, että termi "tietää" merkitsee varmasti enemmän kuin "osata euklidisen geometrian väittämiä tai omata kykyä johtaa paralleeliaksiooman kautta antiteesimenetelmällä epäeuklidista geometriaa" tms.-koska termi "tietää" merkitsee samaa kuin olla täysin tietoinen siitä , millä tavoin kyseisenlaiset geometriat ovat olemassa -tai olla tietoinen siitä, millä tavoin ko.laiset formuloinnit ovat riippumattomia siitä, tulevatko ne mahdollisesti havaituiksi tai ei. Kyse on siitä, millä tavoin me voimme paikantaa esimerkiksi geometrian olemaan jossakin. Tiedämme, että geometrian alkiot ovat vailla ulottuvuutta.mitä tulee esimerkiksi geometrisen pisteen olemiseen. Tiedämme, että suora on ko.-laisten.ulottuvuutta omaamattomien pisteiden jatkumo ja geometriset kuviot taas ovat tietynlaisissa komponenttien suhteissa olemisia toisiinsa nähden niin, että kun tiedämme muodon muodostavat suhteet, me ymmärrämme geometrisia lauseita. Geometriset muodot ovat sellaisia, että ne ovat omassa olemassaolemisessaan parhaiten juuri sitä'mitä ne ovat em.-laisissa ulottuvuutta vailla olevissa pisteiden jatkumoiden ja janojen erilaisissa suhteuksissa olemisissa (Rolf Nevanlinna, 1963, on esittänyt, että geometrisia muotoja demonstroidaan karkeasti ns. näköavaruudessa mutta ko.-muodot ovat olemassa parhaiten ns.näkemysavaruudessa).
Geometrian kohdalla termin "tietäminen" määrittelyyn riittää käytännössä se, että kuvataan geometristen alkio-koostumien funktionaalinen luonne niin, että merkitysten osoitetaan muodostuvan ko.-yksinkertaisten komponenttien asettumisista yhä uusiin ja uusiin kombinaatioihin, joiden kulloisetkin olemassaolemisten tavat määriytyvät kombinoitumisten ja suhteutumisten tavoista. Komponentit itsessäänhän ovat yksinkertaisia, määritelmällisesti yksiselitteisiä ja siten persoonattomia.
Empiiristen tieteiden kohdalla asianlaita on tuiki toinen, sillä niissä tutkittavain objektien komponentit eivät ole värittömiä ja neutraaleja samalla tavoin kuin euklidisen geometrian komponenttien kohdalla on laita. Tällöin tietäminen voi tulla selittyväksi mitä erilaisimmista tietämisen konteksteista, joissa komponentti-osien kulloinenkin luonne määrää sitä kokonaisuutta, jota ollaan tulkitsemassa ja teorioin yleisestikuvaamassa. Esimerkiksi psykologian piirissä käytetty "persoonallisuuden" -käsite voi tulla selittyväksi mitä moninaisimmin tavoin -riippuen siitä lähestymisen tavasta, teoreettisesta viitekehyksestä ja komponenttien manifestoitumisen tavasta kussakin lähestymisessä ja teoreettisessa rajaumassa. Yleisesti onkin tullut hyväksytyksi sellanen tulkinta "ymmärtämisestä", että psykologi on ymmärtänyt sen, minkälainen ihmisen persoonallisuuden rakenne on silloin, kun hän kykenee saamaan persoonallisuuksissa aikaan haluamanlaisiaan vaikutuksia ja seuraamuksia -tai kykeneekuvailemaan kunkin erityisen ja annetun persoonan sisäisiä tilanne-tapahtuma-dynamiikkoja.
Tässäkään kohden ei ole kyse ymmärtämisestä siinä mielessä, että psykologi olisi täysin tietoinen siitä, millä tavoin ko.-persoonat ovat olemassa, vaan siitä, että psykologi on hankkinut eräitä kuvailevia välineitä, jotka linkin tapaan toimien välittävät jotakin siitä, mitä tutkituissa persoonissa saattaa olla tapahtumassa. Tästä syystä psykologit tuottavat manipulatiivisesti mittauksellisessa muodossa erilaisia karakterisoivia indikaattoreita.joita verrataan hypoteettiseen normaaliuuteen -ja joiden avulla siten saadaan tietoa siitä, minkälaisessa tilassa tutkittu persoona saattaa olla. Persoonista poimitaan siis tietynlaisia, valittuja indikaattoreita, joiden katsotaan parhaiten ilmentävän sitä.mitä teoreettisilla formulaatioilla on persoonista jotakin sanottu, jotakin kaikille niille yhteistä ja kullekin ominaista erityisyyttä. Tämäntapainen malli, jonka toimimisen tapa on välittävää luonteeltaan ei mahdollista kunkin erityisen tapauksen olemisen tavan sisäistä ja kokemuksellista yhtäaikaista hahmotusta ts. tietoisena olemista siitä, millä tavoin persoonat ovat olemassa. Mikäli meillä olisi todellakin käytettävissämme eihypoteettinen ja ei-välittäviin linkkeihin perustuva täydellinen persoonallisuuden teoria, niin me emme voisi kohdata sellaista aktuaalista ongelmatilannetta, jota emme kykenisi joko selittämään -tai kontrolloimaan.
Psykologin täytyykin käyttää teoreettis-käytännöllisten selitysformaattiensa rinnalla muuta tietämystään: osa tällaisesta muusta tietämisestä tulee havaittavaksi toisten ihmisten erilaisten läsnäolojen kautta mutta osassa tietämistä on ainoana keinona kombinatorinen looginen hahmottaminen, jossa ei-aistittavaa, itsessään sisältöään ilmaisevaa datum-suhteustoa käytetään selittävänä taustana, joiden variantti tiedetään. Tällainen muu tietäminen on sellaista, jota ei koskaan lausuta julki silloin, kun esitetään kuvauksia valituilla, isoloituvilla persoonallisuudenkuvauksen formaateilla.
Persoonallisuuden kohdalla kyse on vielä jossakin määrin hallittavissa olevasta ilmiöstä, koska jokainen ihminen on itse jonkinlainen variantti selitettävästä ilmiöstä mutta kun puhutaan sellaisten yhteiskuntatieteiden lauseista ja termeistä, jotka kuvaavat ihmisten käyttäytymisiä ja käyttäytymisten muotoja joukkoina, joissa persoonat ovat kollektiivin osia, niin tutkija ei saata kovinkaan helposti "tietää" tukimuskohteistaan kokemuksellista tietä paljoakaan. Yleisellä tasolla selittävien yhteiskuntatieteiden käyttämät termit ovat tietyllä tavalla passiivisia, koska ne ovat senlaatuista ymmärtämistä, jossa termien käytöstä tai soveltamisesta ei seuraa ehkä mitään sellaista, josta voitaisiin saada henkilökohtaisia kokemuksellisia sisällöittymiä.
Yleisen tason yhteiskuntatieteilijä on niin kuin metsäpalon vartija: Vartija ei ole itse mahdollisesti sytyttänyt paloa -eikä kykene estämään palon leviämistä, mikäli palamisen intensiteetti ylittää tietyn sietorajan. Yleisen tason yhteiskuntatieteilijä näkee kaiken ikäänkuin sellaisen peilin kautta, jonka pinta on herkistetty valitulle selittämisen tavalle -ja joka on siten epäherkkä kaikille muille tavoille selittää tutkittavien objektien olemista.
Mikäli yleisen tason erityistieteiden lauseet olisivat siten muodostuneet, että ne juontuisivat mentaalisen eksistenssin annettua karakterisoivista kompleksoinneista, niin tällöin kyseisten lauseiden kuvaamien ilmiöidenkin tulisi olla nähtävissä tai tarkasteltavissa kaikessa funktionaalisen totaliteettinsa alastomuudessaan aina silloin, kun erityistieteiden lauseita lausutaan tai niiden tarkoittamia ilmiöitä ajatellaan. Kuinka eksistenssi voisi kompleksisoida jotakin sellaista, jota se ei kykene aistimaan millään tavoin kuten esimerkiksi sellaista taloustieteen käsitettä kuten "Hecksler-Qhlin teoreema" -samalla tavoin modifioituna kuten Paul Anthony Samuelson ulkomaankaupan teoriassaan, jolla hän osoitti kansainvälisen kaupan vaikuttavan tasoittavasti -ei ainoastaan hyödykkeiden, vaan myöskin tuotannontekijöiden hintoihin eri maissa. Samoin lienee laita niiden tieteellis-teknologisten yhteiskuntien tuottamilla negatiivisilla vaikutuksilla, joiden nimet ovat toki tuttuja mutta ne tavat, joilla ko.-negatiiviset vaikutuksen ilmenevät, eivät ole monellekaan tunnettuja niin kuin ne ovat kaikessa totaalisessa kauheudessaan.
Esimerkkeinä negatiivisista vaikutuksista mainittakoot vaikkapa monet yhteiskunalliset ja taloudelliset epäkohdat, joista noin 2/3 -ihmiskuntaa kärsii teknistieteellisten yhteiksuntien hyvinvoinnin hintana;luonnon saastuminen'jonka seuraukset uhkaavat koko maapallon biosfäärin olemassaoloa tuntemassamme muodossa:superaseiden kautta tuotettu kauhun tasapaino, joiden aseiden käyttö hävittäisi elämän maapallolta luonnon laajamittaisen myrkyttymisen lailla. Mainitut seikat eivät välttämättä tule kokemuksellisuuden piiriin lainkaan, koska osa negatiivisista vaikutuksista koskee vain tiettyjä osia maapallosta -tai muuttuu kokemuksellisuudeksi vasta sitten, kun ne aktualisoidaan funktionaaliseen tapahtumiseen.
Vaikka eksistenssi, jossa annettu karakterisoituu mentaalisena manifestoitumana jossakin ihmis-individuaalissa.olisikin jonkinlainen laaja empiirinen tapahtumo-hahmo, niin sen olemassaolo ei riipu siitä, aistittiinko sitä tai ei, vaan siitä, että sitä kyetään mittaamaan ja lähestyttävyyden vuoksi kåsittämään. Tällöin mittaaminen on eräänlaista hallittua aistintaa, jonka orgaani on konstruoitu teoreettisen viitekehyksen sisältöitymisten ohjaamana.